Kaksi tekstiä arkistosta: Yhteiskuntapolitiikka-lehden kolumni vuoden takaa ja blogikirjoitus Voimassa 10 vuoden takaa. Arkiston selaaminen on sekin muistamista. Ja ehkä myös unohtamista. Kun haravoin mennyttä, huomaan vertailevani, mikä ajan saatossa on muuttunut ja mikä ei. Huomaan näkeväni asioita toisessa valossa. Millaista on tehdä tietoisia päätöksiä asioiden järjestyksestä eli valita, mille asioille ja tapahtumille annan tilaa vaikuttaa tänäkin päivänä siihen, mitä ajattelen ja teen? Millaista on valita itse. Tehdä omaa maailmankuvaa. Olla sillä tavoin myös laivan kapteeni, matkustuksen ohessa. Kuka meistä haluaa olla kapteeni? Millaista se on? Millaista on painautua laivan pohjalle ja toivoa parasta?
Tämä reaktiona uutiseen: Itävalta(kaan) ei osallistu.
Sanat, joilla ei-osallistuminen aivan kuin itsestään selvänä loogisena asiana perustellaan sisältävät harhaluulon, että rikkauden ja köyhyyden välissä ei olisi suhdetta.
Jos vähän katsotaan ajassa taakse päin, aloitetaan siis jostain tutkimusmatkailijoiden ajoista, voi pikemminkin sanoa näin päin: Ei voi olla niin, että kuka tahansa, tai mikä tahansa maa, voi ilmaston tai köyhyyden tai paljaan seikkailunhalun takia vain mennä toiseen maahan, hakea sieltä mitä mielii, ajaa siellä siihen asti asuneet ihmiset pois tai ahdinkoon ja sitten itse rikastuttuaan, kun toisista on tullut köyhiä, panna omat rajat kiinni ja olla sitä mieltä, että mitään vastuuta ei ole. Ei voi olla välittämättä ja vain iloita omasta menestyksestään. Silloin meillä olisi edessämme kehitys, jota kukaan ei voisi ennakoida.
Ei voi olla näin. Jokainen lapsi tietää tämän. Niin lapsille meillä opetetaan. Alusta asti. Opetetaan reiluutta ja kasvamista näkemyksellisyyteen. Hyvän jakamista. Tiedon jakamista. Sitä, ettei yksin pärjää.
Ja silti niin on tehty. Ja tehdään. Meillä. Ei „naapurissa“. Ei „jossain muualla“. Vaan „täällä“. „Tässä“.
Missä vaiheessa omista opetuksista luovutaan? Mitä tapahtuu, että niihin ei enää uskotakaan? Milloin? Lapsuudessa? Vasta aikuisuudessa? Mitä pitää tapahtua, että muutetaan laivan kurssia? Minkä seurauksena vastaus toisen ahdinkoon on: „Mene pois“? Minkä seurauksena vastaukseksi omassa ahdingossa valikoituu väkivalta?
Tällaiset ovat kiinnostavia kysymyksiä, ne kuuluvat sellaisten kysymysten ryhmään, joiden kautta yhteiselon pulmakohtiin voi alkaa hahmottua rauhallista ja asiallista haltuunottoa. Olen täysin vakuuttunut, että on aivan mahdollista jakaa varallisuus reilusti maailmassa ilman kaaosta. Ei tarvita uhkakuvia ja taistelun sanastoa tähän.
