vain siksi, että ihminen on olento, joka elää ja ymmärtää maailmaa ajassa ja paikassa. Hän asuu kehossaan. Siksi hän rakentaa kulttuuripiirejä (joista pienin yksikkö ehkä on perhe?), kutsuu itseään ehkä suomalaiseksi tai eurooppalaiseksi, kokee identiteettikriisejä, ei pidä identiteettikriiseistä, pystyttää rajoja ja kaataa niitä, sen seurauksena puhuu kulttuurisesta omimisesta jne. Toisin sanoen, koettelee rajoja. Uhmaa ja pelkää niitä. Ei siinä sen kummempaa.
Siten jokainen romaanini ja kaikki muukin, mitä kirjoitan, on tarkoitettu kuvaamaan ihmistä. Ei suomalaista tai itävaltalaista tai ketään muutakaan, vaan yleisesti olentoa nimeltä ihminen. Dramaturgia kirjoituksiini koostuu perustunteista, joita on neljä. Ja sitten kuitenkin tuo otsikko: jostain on aloitettava. Siksi romaani tapahtuu jossain tietyssä paikassa ja ajassa. Ensin. Rakenne kirjoituksiini valikoituu jostain kaikkien kokemasta arkea rajaavasta mahdollisimman tavallisesta asiasta kuten yksi päivä jossain paikassa. Esim. jokin perhejuhla jonkun kotona. Kertojan asenne on se näkökulma, josta ihmisille yhteisiä kokemuksia tai tilanteita katsotaan. Se toisin sanoen kuvaa minän jotain yhtä tiettyä mahdollista tapaa katsoa maailmaa ja itseään siinä. Ensin seistään jossain (joka paikka ja aika on tarkasti valittu kutakin tekstiä parhaiten palvelevaksi). Tarkoitus on sitten kussakin teoksessa sekä perustella, kuvata että sitä kautta ylittää nuo rajat. Se voi riittää motivaatioksi työskennellä teoksen parissa vaikka kolmekin vuotta.
Romaanitrilogiani jokaisen osan minäkertoja edustaa erilaista minän positiota. Kolme osaa yhdessä täydentävät ns. Joharin ikkunan. Toki ne kaikki ovat Wieniin sijoittuvia yhdenpäivän perheromaaneja. Myös. Tuo kerrontatekninen valinta kuitenkin vasta on se seikka, joka sitoo ne trilogiaksi.
Kolmannessa romaanissani LAPSET näkökulma on leimallisesti kaikkia ihmisiä yhdistävä. Siinä toistuu ihan konkreettisesti lauseet: me kaikki tiedämme ja kukaan meistä ei tiedä. Kaikki ihmiset asettuvat yhteiseen asemaan. Halusivat tai eivät.
Tässä artikkelissa pohditaan samankaltaisia asioita mitä tulee tekstien lukutapoihin. Aiheena ovat Elfriede Jelinekin näytelmät, joista kirjoitetaan siltä kannalta, mitä niillä voisi olla antaa juuri tuon, ns. yleispätevyyden, kannalta. Ettei tyydyttäisi vain puhumaan siitä, mitä ikään kuin jossain muualla on. Vaan puhuttaisiin siitä, mitä meillä / meille tapahtuu. Juuri näin. Ihminen on ihminen.
Rajojen pystyttäminen ei voi estää sitä tosiasiaa, että ihmisessä itsessään on asioita, joiden kanssa hänen on vaikea elää. Mutta rajojen pystyttämisen halussa tai niiden perään kysymisessä näkyy siinäkin jotain oleellista tavoista, miten ihminen yrittää selviytyä maailmassa, joka ilman rajoja ja rakenteita on kaaos ja jossa kumminkin pitää tehdä päätöksiä eli pystyttää rajoja, sanoa joskus „ei“ ja joskus „kyllä“ ja joskus „ehkä“.
Ei kannattaisi niin paljon päivitellä, miten hirveää rajojen pystyttämisen halu on. Kannattaisi pyrkiä ymmärtämään ja olemaan kiinnostunut. Kysyä miksi niin halutaan tehdä? Mennä siis vähän syvemmälle siihen, millaisia olentoja me ihmiset olemme. Uteliaisuus ja ymmärtäminen eivät ole sama asia kuin hyväksyminen. Mutta ne ovat vastakohta rajojen pystyttämiselle. Enemmän kuin rajojen pystyttämisen päivittely sitä on.
Päinvastoin. Rajojen pystyttämisen päivittely on rajojen pystyttämistä.
Kannattaisi myös verrata, millainen tunne tulee siitä, kun päivittelee ja toisaalta siitä, kun pyrkii ymmärtämään tai olemaan utelias. Milloin on helpompi hengittää? Milloin nousee verenpaine ja alkaa pelottaa? Milloin voi huokaista helpotuksesta, kun saa sanoa: selvä, ihmisen huoli ihmisestä on tarpeellinen. Huoli universumista ei.
Takaisin otsikkoon: jostain on aloitettava, jotta tietää, mistä matka alkaa. Lippua ei voi ostaa vain „Pariisiin“. Pitää tietää, miltä asemalta juna lähtee.
Siksi omassa jutussani Jelinekistä, Voimassa vuodelta 2011, kuvaan Jelinekin asemaa Itävallassa ensin. Ja sitten siirryn kirjoittamaan tällaisia kiteytyksiä:
„Mutta piikkinä Itävallan tai minkä muun tahansa Vallan lihassa, Jelinek osuu väistämättä oikeaan siinä, mitä on ryhtynyt kuvaamaan: Ihminen on tehnyt lajinsa edustajista yhteensopivan parin: yksi on vessanpönttö ja toinen tyhjentää itsensä sinne. Siinä sivussa tuhotaan luonto.“
„Jelinek iskee suoraan ihmisen itsensä alentamisen mekanismiin, joka pyörii hillittömän ja tyydyttämättömän halun ja himon ja kuoleman kieltämisen ympärillä.“
Aikaa kestävä kirjallisuus kertoo siitä, mikä ei muutu. Vaan johon suhtautuminen voi muuttua. Tai joka muuttuu huomaamatta, vain siksi, että sen olemassaolo huomataan tietoisuuden, sanallistamisen, kielen tasolla. Kun voidaan tuoda jotain käsitettäväksi. Kun salaisuus paljastuukin. Toisin sanoen: kun jotain on saatu käsille, siihen voidaan puuttua. Sitä voidaan muovata. Tai se ihan itsestään ehkä muuttuu, kvanttifysiikan periaatteiden mukaan. Kuka tietää?
Postaan tänne muitakin juttujani Jelinekistä seuraavina päivinä.