LAPSET

Alueoikeuden valitusjaoston päätöksellä määrättiin:

Helli-kolli saa kulkea vapaana.

Helli-kolli oli kyllä vienyt naapurin puutarhassa pidetyistä kaneista kaksi, minkä johdosta kanien omistaja oli haastanut kissan omistajan oikeuteen. Elokuussa 2012 piirioikeus oli antanut asiassa päätöksen, jolla kissa määrättiin pidettäväksi kytkettynä tai sisätiloissa. Päätöksen jälkeen Helli-kolli oli kuitenkin edelleen massiivisesti ahdistellut kyseisiä eläimiä vieraalla tontilla, minkä vuoksi naapuri oli haastanut Helli-kollin omistajan oikeuteen uudelleen. Tässä toisessa oikeudenkäynnissä piirioikeus oli päättänyt, aiemmasta päätöksestään poiketen, nojaten korkeimman oikeuden ennakkotapaukseen vuodelta 2011, että Helli-kolli saa kulkea vapaana. Naapuri valitti piirioikeuden päätöksestä alueoikeuteen. Alueoikeus kuitenkin katsoi, ettei perusteita piirioikeuden päätöksen muuttamiselle ollut ja pysytti päätöksen voimassa.

Korkeimman oikeuden ennakkotapauksessa vuodelta 2011, jossa korkein oikeus oli kumonnut piirioikeuden ja alueoikeuden päätökset vastaavassa, Mogli- ja Minki- kissojen kuljeskelua koskeneessa riita-asiassa ratkaisevaksi seikaksi oli muodostunut näkemys eläimen koosta. Kun vuonna 2011 piirioikeus oli lukenut ison kissaeläimen kuuluvan samaan ryhmään lampaiden ja koirien kanssa, ja alueoikeus valituksen jälkeen vahvistanut tämän näkemyksen, niin korkein oikeus sitä vastoin katsoi, että kissaeläin kuuluu pieniin eläimiin. Päätökseen vapaana kuljeskelun sallimisesta vaikutti kokoluokan ja kissaeläimen luonnollis- ten taipumusten lisäksi se, ettei Mogli- ja Minki-kissoja ollut pienestä asti totutettu pysyttelemään sisätiloissa.

Näin ollen Helli-kollia koskevan riita-asian kolmannessa käsittelyssä isokokoisenkaan kissan kuljeskelua niillä seuduin (Tiroli, Bezirk x), mikäli se tapahtui tavanomaisessa määrin, ei korkeimman oikeuden ennakkotapaukseen vii- taten katsottu merkittäväksi haitaksi, ja lopullisen vastuun kanien suojelusta kaikilta petoelämiltä, kuten kissojen lisäksi myös esimerkiksi petolinnuilta tai ketuilta, katsottiin lankeavan kanien omistajalle. Todettiin myös, ettei asiasta kolmannen oikeuskäsittelyn jälkeen enää ollut valitusoikeutta. Alueoikeuden valitusjaosto piti kuitenkin voimassa Helli-kollin omistajalle aiemmin asetetun velvoitteen kissan vastuuhenkilönä estää naapurin kanien metsästäminen, raateleminen ja repiminen. Asiaa seurasi ja lopullisesta ratkaisusta tiedotti 6.3.2013 muiden muassa Itävallan Yleisradion uutispalvelu orf. at ja Kurier-sanomalehti.

Kaneja kuoli. Niitä korvattiin. Haluttiin todistaa, mihin kissa pystyy ja että sen teot ovat karmaisevia. Naapurustossa asia toisaalta otettiin tosissaan, toisaalta sitä pidettiin aivan älyttömänä. Jälkimmäisessä mielentilassa ehdotettiin (ehkä leikkimielisesti ja provosoiden) vedonlyöntiä: Kuinka monta kania pitäisi uhrata, jotta saataisiin todistettua, että kanien aema on oikea, ei kissan. Omistaja (kumman eläimen?) ei ymmärtänyt tuollaisen leikin päälle mitään ja suuttui joillekin naapureille. Heitä ei enää kutsuttu juhliin. Heidän lapsiaan ei enää tervehditty. Heitä oli haluttu syrjiä muista syistä jo muutenkin ja nyt tuo toive toteutettiin tässä yhteydessä.

Alueella oli x määrä taloja. Se ulottui x neliökilometrin alueelle. Yksi naapureista halusi selvittää, miten laaja tuollaisen aikuiseksi kasvaneen kollin kuljeskelureviiri yleensä on, ja sai selville, että x.

Muista tapetuista eläimistä ei kuultu. Ehkä niitä oli, mutta ne eivät kuuluneet kenellekään ihmiselle lemmikkeinä, joten niistä ei pidetty samalla tavalla lukua kuin mainituista kaneista.

*

Böö. Voitte lopettaa. Tämä riittää.

Mutta lapset eivät – päinvastoin kuin olin uskonut ja myös luullut voivani melkein täysin varmasti tietää – juosseetkaan luokasta onnesta huutaen, ei, heillä ei tuntunut olevan pahemmin kiirettä mihinkään. He toivat paperinsa, pakkasivat tavaransa, sanoivat mennessään näkemiin. Panin tuolit paikoilleen työpöytien alle, poimin banaaninkuoren ja jonkin paperiroskan lattialta, se oli suklaapatukan kääre, pyyhin liitutaulun puhtaaksi, siivoojille ei voinut jättää sekaista luokkaa. Pääsi huokaisu. Mitä ihmiseltä voi vaatia? Ei siitä kauan ole, kun tästä puhuttiin tunnilla. Puhuttiin siitä ja sitten eläintenoikeuksista. Ensin ihmisoikeuksista ja sitten eläinten oikeuksista, olin selittänyt luomakunnan hierarkian: eri selkärangattomat jne., eliöiden kipuaistimukset jne. Keräsin salkkuun ja otin mukaani omat kirjani, muistiinpanokansiot ja kynät, koputin kollegan luokanoveen ilmoittaakseni, että lähden vähän aikaisemmin. Hän sanoi, että minun olisi hyvä mennä lääkäriin, huimaukseen saattaa olla kaikenlaisia vakavia syitä ja voin hyvin myöhemmin soittaa, jos en seuraavana päivänä pääsisi tulemaan. Kiitin. Hän kääntyi ja meni takaisin luokkaansa, sulki oven perässään. Katseeni jäi viipymään hetken, ja toisenkin, suljetussa ovessa, oven vihreässä kehyksessä, sen vasempaan laitaan upotetussa pitkulaisessa ikkunassa, jonka läpi voi nähdä yhden kokonaisen ihmisen päälaelta varpaisiin. Taulussa, ajattelin. Tai kyljelleen käännetyssä televisiossa. Kuljin sitten käytävän päästä päähän, nyökkäsin muutaman kerran näkemiin ja hei ja hyvää päivänjatkoa. Ennen rakennuksesta poistumista pysähdyin, laskin salkun maahan ja kaivoin vapautuneella kädelläni nenäliinan taskusta. Kuivasin silmät, pyyhin nenän. Olo ei ollut kaksinen. En kuitenkaan tarvinnut lääkäriä. Kaikki olisi hyvin, kunhan tämä heinäallergikon kauhukausi menisi ohi. Se menee kyllä. Kesän jälkeen asiat ovat toisin. Ovat tähänkin mennessä aina olleet. Onneksi. Se vasta hirveää olisi, jos piinaava vuodenaika ei yksi kaunis kerta loppuisi ollenkaan. Silloin ei auttaisi edes lääkäri. Ottaisin nyt yhden antihistamiinin, saisin kauppa-asian hoidettua, pääsisin turvallisesti moottoritielle ja sieltä oikeaa liittymää alas, en ajaisi ohi Gramatneusiedlin risteyksestä, niin kuin joskus menneisyydessä toisinaan oli käynyt, vaan saapuisin oikeaan paikkaan oikeana aikana, me laulaisimme Beckylle paljon onnea vaan, minun tuloni vuoksi tänään ties kuinka monennen kerran, istuutuisin hänen äitinsä Marthan, s. o. oman vanhemman tyttäreni olohuoneen sohvalle, ja syliini tuotaisiin ihmiskunnan Uusi Tulokas, eteeni kuppi mustaa kahvia ja saisin vihdoin antaa kahdeksanvuotiaalle syntymäpäiväsankarille häntä varten valitsemani ja ostamani lahjan. Päivän haaste ei toisin sanoen ollut kiusaavassa nuhassa eikä myöskään – kaksinkertaisessa! – lastenjuhlassa sinänsä, vaan siinä, ettei Beckylle ollut vielä vastattu tulisiko Sara. Haaste oli myös siinä, että Marthan vastaus Beckyn ky- symyksiin kuului poikkeuksetta: Kysy isoisältä, hän kertoo sinulle. Isoisä selittää. Pudotin käytetyn nenäliinan roska-astiaan. Noukin kainalooni salkun, siinä oli paksu pinkka oppilaiden kirjoituksia. Lapset olivat tänään jättäneet minut rauhaan, olin sanonut heille heti aamulla ensimmäiseksi, että oloni ei ole kai- kista parhain, ja luvannut myös, että yhdessä me selviäisimme päivästä varmasti kunnialla, kunhan vain… ja he olivat ymmärtäneet: palkinnoksi heidät vapautettaisiin siitä kärsimyksestä vähän tavallista aikaisemmin. He olivat tehneet tehtäväänsä eli kirjoittaneet hiirenhiljaa esseetä maailman varallisuuden jakautumisesta niin kuin olin ohjeistanut. Sikäli kaikki oli ollut kuten pitikin. Mutta että sellainen haudanvakavuus? Böö, olin sanonut ja odottanut kiinnostuneena. Sillä en minä nyt aivan sellaista ollut tarkoittanut. Mutta hiljaisuus oli vain jatkunut, saumattomana ja samanlaisena, hieman pyörryttävänä, jollain tavalla jopa hitaasti laajenevana tai sitten vain tasaisesti etenevänä, työntävänä virtana, ikään kuin meitä kaikkia siinä tilassa olevia olisi lähestynyt tai jo valmiiksi ympäröinyt jokin… jokin outo… tai vaarallinen, mahdollisesti vihamielinen, joka tapauksessa tuntematon, hieman happamalta – ehkä etikkaa ja sipulia (keitettyä naudanlihaa?) – haiseva (tuntuva?) ilmanala tai kenties paremmin jopa: liemi! en tiedä. Voiko ihminen itselleen mitään vai eikö voinut? Olin noussut seisomaan ja sanonut: Menkää kotiin. Avasin koulun oven ja varoin, kokemuksesta viisastuneena, astumasta portaissa askelman ohi. Kat- soessani alas näin, että kengän kärkeen oli tarttunut liitua. Kävelin purukumia täynnä olevaa Neustiftgassea yli Zieglergassen risteyksen tarkoituksenani jatkaa Schottenfeldgassea pitkin kohti Lerchenfelderstraßea ja parkkipaikkaa, joka oli tänään kauempana koulusta, koska eilen ryhmä oppilaita oli kulkenut auton ohi ja nähnyt minut. Lasten joukossa oli ollut omassa kotitalossani asuva oppilaani Ismail. Ahkera Ismail. Hiljainen Ismail. Mikäli muistan oikein, Ismail syntyi vuonna 2000 perheen toiseksi lapseksi. Hänen vanhempansa pitävät keskustassa turkkilaista ravintolaa, hän ja hänen perheensä asuvat siinä samassa talossa kuin Sara ja minä, kahta kerrosta alempana, kadun puoleisessa asunnossa. Tai asuivat ennen. Sittemmin me vaihdoimme asuntoja. Omat tyttäremme Martha ja Daniela olivat jo aikoja sitten kasvaneet aikuisiksi ja muuttaneet omiin koteihinsa emmekä me tarvinneet puoliakaan siitä tilasta, joten nyt he, heidän ison – ison ja jatkuvasti kasvavan! – perheensä jäsenet ovat siinä, missä me olimme aikaisemmin. Nilkka muljahti kengässä ikävästi, vihlaisi, kadussa oli ilmeisesti jokin epätasainen kohta. Kantamusta oli vähän turhan paljon, ja lisäksi se valui ja oli vaarassa pudota sieltä täältä, yhdessä kädessä puolitäysi keltaisesta nahkasta räätälöity salkku sekä ranteessa roikkuva ja ikävästi hiertävä muovikassi, toisessa kainalossa kaksi pursuavaa mappia. Yksinkertaisesti liikaa. En kuitenkaan halunnut pysähtyä korjailemaan lastia ja vaihtamaan tavaroiden paikkoja, vaan vain päästä autolle mahdollisimman nopeasti. Kiirehdin askeleitani niin ripeästi kuin suinkin, mikä ei ollut kovin paljon, ylitin liikennevalot kun ne jo välkkyivät, ja muistuttaen kantamuksineni varmasti lähinnä horjuvaa kamelia pääsin toiselle puolelle väylää nipin napin ennen kuin odottavat autot taas lähtivät liikkeelle. Pieni valkoinen puudeli kipitti ketterillä tassuillaan edessäni emäntänsä rinnalla ja sivuilla ja takana, sen puhdas turkki oli muotoiltu sieltä täältä pallukoiksi, se käänteli päätään nopeasti puolelta toiselle, jopa taakseen, tarkkaili ympäristöään kiinnostuneena niin paljon kuin vain pystyi, silmien yläpuolelle oli jätetty pitkä ”otsatukka”, koira olisi halunnut nuuskia myös minua, mutta emännällä oli kiire eikä se antanut lemmikkinsä jäädä tutkimaan mitään sekuntia kauempaa, minkä eläin sai tuta kaulassaan kiristyvänä liekana kerta toisensa perään. Tämä on kärsimyksen hetki, olkaamme itsellemme kilttejä.

ILOISET MAINIOT LAPSET. Koululaiset lakkoilevat perjantaina ilmaston puolesta. Hyvä koululaiset!

Romaanissani Lapset opettaja Navid tunnistaa olennaisen: aikuisten on jossain vaiheessa, pian, nyt, pystyttävä vastaamaan lasten kysymyksiin siitä, miten on mahdollista, että maailman tila – mm. ilmasto – on päästetty niin huonoon jamaan.

Navid tunnistaa olevansa 55-vuotias mies, joka parhaillaan on menettämässä kaiken: vaimon, lasten kunnioituksen, terveytensä, kotinsa, tasapainonsa. Silti hän yrittää parhaansa antaakseen merkittävää vastausta. Se ei ole helppoa. Hän yrittää. Hän ottaa tosissaan tyttäriensä ja tyttärentyttärensä vaatimuksen, joka sanotaan ihan kirjan alussa: kysy isoisältä, isoisä selittää.

Tulevana perjantaina koululaiset menevät lakkoon ilmaston puolesta. He kysyvät, tivaavat, rauhallisesti. Jos he eivät tekisi tätä kouluaikana, asiasta ei varmasti puhuttaisi niin paljon, pääuutisissa asti. Niinpä: ei voi olla, että eniten aikaa ja tilaa vie vastaus, joka koskee kysymystä, onko tämä lakkoilu pinnaamista vai ei.

Aikuiset voisivat olla kiitollisia lapsille, jotka tivaavat, vaativat. Ja jotka ovat avoimia vastauksille.

Aikuisten pitäisi olla kiitollisia lapsilleen, jotka osoittavat suuntaa oleelliseen. Vastauksen pitäisi mennä siihen suuntaan. Lasten kysymykset on otettava tosissaan. Lapset ovat meidän tulevaisuutemme, ihan konkreettisesti.

Ihmettelen: miten aikuiset kehtaavat suhtautua niin alentuvasti lasten lakkoiluun? Aikuisten pitäisi ihan ensiksi pyytää anteeksi, että lasten ylipäätään pitää puuttua tällaisiin asioihin sen sijaan, että he voisivat turvallisin mielin käydä koulua. Sitten aikuisten pitäisi ryhtyä toimiin, asettaa lapset ja maailman tulevaisuus etusijalle. Aikuisten pitäisi ymmärtää, että nyt vielä on aika, jolloin voi puhua. Jolloin tivaaminen ei vielä ole taittunut turhautumiseksi, jonka lopussa aika monesti historiassa on ollut sota.

Navid tietää tämän. Hän ei kehtaa mennä synttäreille ennen kuin hänellä olisi vastaus valmiina. Hän ei pääse perille ikinä. Käykö meille samoin? Toivottavasti ei. Toivottavasti toimiin ryhdytään. Toivottavasti lapset otetaan tosissaan.

Romaanissa on onnellinen loppu, sillä lapset ymmärtävät, ottavat asiat omiin käsiinsä ja tulevat isänsä luo, eivät jätä häntä yksin. Eivät taistele, vaan toimivat järkevästi. Se on ihme. Lapset kykenevät ihmeisiin. Ja: me kaikki olemme lapsia. Joskus olleet ja yhä edelleen.

„Iloiset mainiot lapset, joiden mielikuvituksella ei ole mitään rajaa. Joiden silmistä ja naurusta näkyy: todellisuus on tällainenkin. Myös näin se on. Myös näin minä olen. Lapset tulivat. Antoivat siis anteeksi. Eivät koskaan olleet vihaisia, tai säälimättömiä, siinä mielessä . Vaan toimivat rakkaudesta ehdoitta kuin jumalat.“ Lapset, s. 289.

Jostain / jossain on aloitettava, mutta

vain siksi, että ihminen on olento, joka elää ja ymmärtää maailmaa ajassa ja paikassa. Hän asuu kehossaan. Siksi hän rakentaa kulttuuripiirejä (joista pienin yksikkö ehkä on perhe?), kutsuu itseään ehkä suomalaiseksi tai eurooppalaiseksi, kokee identiteettikriisejä, ei pidä identiteettikriiseistä, pystyttää rajoja ja kaataa niitä, sen seurauksena puhuu kulttuurisesta omimisesta jne. Toisin sanoen, koettelee rajoja. Uhmaa ja pelkää niitä. Ei siinä sen kummempaa.

Siten jokainen romaanini ja kaikki muukin, mitä kirjoitan, on tarkoitettu kuvaamaan ihmistä. Ei suomalaista tai itävaltalaista tai ketään muutakaan, vaan yleisesti olentoa nimeltä ihminen. Dramaturgia kirjoituksiini koostuu perustunteista, joita on neljä. Ja sitten kuitenkin tuo otsikko: jostain on aloitettava. Siksi romaani tapahtuu jossain tietyssä paikassa ja ajassa. Ensin. Rakenne kirjoituksiini valikoituu jostain kaikkien kokemasta arkea rajaavasta mahdollisimman tavallisesta asiasta kuten yksi päivä jossain paikassa. Esim. jokin perhejuhla jonkun kotona. Kertojan asenne on se näkökulma, josta ihmisille yhteisiä kokemuksia tai tilanteita katsotaan. Se toisin sanoen kuvaa minän jotain yhtä tiettyä mahdollista tapaa katsoa maailmaa ja itseään siinä. Ensin seistään jossain (joka paikka ja aika on tarkasti valittu kutakin tekstiä parhaiten palvelevaksi). Tarkoitus on sitten kussakin teoksessa sekä perustella, kuvata että sitä kautta ylittää nuo rajat. Se voi riittää motivaatioksi työskennellä teoksen parissa vaikka kolmekin vuotta.

Romaanitrilogiani jokaisen osan minäkertoja edustaa erilaista minän positiota. Kolme osaa yhdessä täydentävät ns. Joharin ikkunan. Toki ne kaikki ovat Wieniin sijoittuvia yhdenpäivän perheromaaneja. Myös. Tuo kerrontatekninen valinta kuitenkin vasta on se seikka, joka sitoo ne trilogiaksi.

Kolmannessa romaanissani LAPSET näkökulma on leimallisesti kaikkia ihmisiä yhdistävä. Siinä toistuu ihan konkreettisesti lauseet: me kaikki tiedämme ja kukaan meistä ei tiedä. Kaikki ihmiset asettuvat yhteiseen asemaan. Halusivat tai eivät.

Tässä artikkelissa pohditaan samankaltaisia asioita mitä tulee tekstien lukutapoihin. Aiheena ovat Elfriede Jelinekin näytelmät, joista kirjoitetaan  siltä kannalta, mitä niillä voisi olla antaa juuri tuon, ns. yleispätevyyden, kannalta. Ettei tyydyttäisi vain puhumaan siitä, mitä ikään kuin jossain muualla on. Vaan puhuttaisiin siitä, mitä meillä / meille tapahtuu. Juuri näin. Ihminen on ihminen.

Rajojen pystyttäminen ei voi estää sitä tosiasiaa, että ihmisessä itsessään on asioita, joiden kanssa hänen on vaikea elää. Mutta rajojen pystyttämisen halussa tai niiden perään kysymisessä näkyy siinäkin jotain oleellista tavoista, miten ihminen yrittää selviytyä maailmassa, joka ilman rajoja ja rakenteita on kaaos ja jossa kumminkin pitää tehdä päätöksiä eli pystyttää rajoja, sanoa joskus „ei“ ja joskus „kyllä“ ja joskus „ehkä“.

Ei kannattaisi niin paljon päivitellä, miten hirveää rajojen pystyttämisen halu on. Kannattaisi pyrkiä ymmärtämään ja olemaan kiinnostunut. Kysyä miksi niin halutaan tehdä? Mennä siis vähän syvemmälle siihen, millaisia olentoja me ihmiset olemme. Uteliaisuus ja ymmärtäminen eivät ole sama asia kuin hyväksyminen. Mutta ne ovat vastakohta rajojen pystyttämiselle. Enemmän kuin rajojen pystyttämisen päivittely sitä on.

Päinvastoin. Rajojen pystyttämisen päivittely on rajojen pystyttämistä.

Kannattaisi myös verrata, millainen tunne tulee siitä, kun päivittelee ja toisaalta siitä, kun pyrkii ymmärtämään tai olemaan utelias. Milloin on helpompi hengittää? Milloin nousee verenpaine ja alkaa pelottaa? Milloin voi huokaista helpotuksesta, kun saa sanoa: selvä, ihmisen huoli ihmisestä on tarpeellinen. Huoli universumista ei.

Takaisin otsikkoon: jostain on aloitettava, jotta tietää, mistä matka alkaa. Lippua ei voi ostaa vain „Pariisiin“. Pitää tietää, miltä asemalta juna lähtee.

Siksi omassa jutussani Jelinekistä, Voimassa vuodelta 2011, kuvaan Jelinekin asemaa Itävallassa ensin. Ja sitten siirryn kirjoittamaan tällaisia kiteytyksiä:

„Mutta piikkinä Itävallan tai minkä muun tahansa Vallan lihassa, Jelinek osuu väistämättä oikeaan siinä, mitä on ryhtynyt kuvaamaan: Ihminen on tehnyt lajinsa edustajista yhteensopivan parin: yksi on vessanpönttö ja toinen tyhjentää itsensä sinne. Siinä sivussa tuhotaan luonto.“

„Jelinek iskee suoraan ihmisen itsensä alentamisen mekanismiin, joka pyörii hillittömän ja tyydyttämättömän halun ja himon ja kuoleman kieltämisen ympärillä.“

Aikaa kestävä kirjallisuus kertoo siitä, mikä ei muutu. Vaan johon suhtautuminen voi muuttua. Tai joka muuttuu huomaamatta, vain siksi, että sen olemassaolo huomataan tietoisuuden, sanallistamisen, kielen tasolla. Kun voidaan tuoda jotain käsitettäväksi. Kun salaisuus paljastuukin. Toisin sanoen: kun jotain on saatu käsille, siihen voidaan puuttua. Sitä voidaan muovata. Tai se  ihan itsestään ehkä muuttuu, kvanttifysiikan periaatteiden mukaan. Kuka tietää?

Postaan tänne muitakin juttujani Jelinekistä seuraavina päivinä.

Christine Nöstlinger 1936 – 2018

Christine Nöstlinger, hieno lastenkirjailija, oli syntynyt lokakuussa 1936. Haastattelin häntä parikin kertaa Wienissä, ensimmäisen kerran 70-vuotispäivän kunniaksi 2006. Haastattelu löytyy täältä.

Kun tulin Wieniin 1999, sain ystävältä lahjaksi Nöstlingerin kirjan Vom weißen Elephanten und den roten Luftballons (suom. Valkoisesta elefantista ja punaisista ilmapalloista). Haastattelujen tekemisen yhteydessä luin ison määrän hänen muita teoksiaan ja ihastuin syvästi. Vaikka Nöstlinger sanoi jossain vaiheessa, ettei hän enää kirjoita, koska ei tunne enää nykyisten lasten maailmaa, minusta tuntuu, että juuri hänen ajattomat teoksensa osoittavat: ihan sama mitkä koneet tai vempeleet tai rakenteet yhteiskuntaa kulloinkin luonnehtivat, ihmisen perustunteet ja tarpeet pysyvät. Niiden kanssa elämään opettelu ei vanhene.