Romaanissani Lapset opettaja Navid tunnistaa olennaisen: aikuisten on jossain vaiheessa, pian, nyt, pystyttävä vastaamaan lasten kysymyksiin siitä, miten on mahdollista, että maailman tila – mm. ilmasto – on päästetty niin huonoon jamaan.
Navid tunnistaa olevansa 55-vuotias mies, joka parhaillaan on menettämässä kaiken: vaimon, lasten kunnioituksen, terveytensä, kotinsa, tasapainonsa. Silti hän yrittää parhaansa antaakseen merkittävää vastausta. Se ei ole helppoa. Hän yrittää. Hän ottaa tosissaan tyttäriensä ja tyttärentyttärensä vaatimuksen, joka sanotaan ihan kirjan alussa: kysy isoisältä, isoisä selittää.
Tulevana perjantaina koululaiset menevät lakkoon ilmaston puolesta. He kysyvät, tivaavat, rauhallisesti. Jos he eivät tekisi tätä kouluaikana, asiasta ei varmasti puhuttaisi niin paljon, pääuutisissa asti. Niinpä: ei voi olla, että eniten aikaa ja tilaa vie vastaus, joka koskee kysymystä, onko tämä lakkoilu pinnaamista vai ei.
Aikuiset voisivat olla kiitollisia lapsille, jotka tivaavat, vaativat. Ja jotka ovat avoimia vastauksille.
Aikuisten pitäisi olla kiitollisia lapsilleen, jotka osoittavat suuntaa oleelliseen. Vastauksen pitäisi mennä siihen suuntaan. Lasten kysymykset on otettava tosissaan. Lapset ovat meidän tulevaisuutemme, ihan konkreettisesti.
Ihmettelen: miten aikuiset kehtaavat suhtautua niin alentuvasti lasten lakkoiluun? Aikuisten pitäisi ihan ensiksi pyytää anteeksi, että lasten ylipäätään pitää puuttua tällaisiin asioihin sen sijaan, että he voisivat turvallisin mielin käydä koulua. Sitten aikuisten pitäisi ryhtyä toimiin, asettaa lapset ja maailman tulevaisuus etusijalle. Aikuisten pitäisi ymmärtää, että nyt vielä on aika, jolloin voi puhua. Jolloin tivaaminen ei vielä ole taittunut turhautumiseksi, jonka lopussa aika monesti historiassa on ollut sota.
Navid tietää tämän. Hän ei kehtaa mennä synttäreille ennen kuin hänellä olisi vastaus valmiina. Hän ei pääse perille ikinä. Käykö meille samoin? Toivottavasti ei. Toivottavasti toimiin ryhdytään. Toivottavasti lapset otetaan tosissaan.
Romaanissa on onnellinen loppu, sillä lapset ymmärtävät, ottavat asiat omiin käsiinsä ja tulevat isänsä luo, eivät jätä häntä yksin. Eivät taistele, vaan toimivat järkevästi. Se on ihme. Lapset kykenevät ihmeisiin. Ja: me kaikki olemme lapsia. Joskus olleet ja yhä edelleen.
„Iloiset mainiot lapset, joiden mielikuvituksella ei ole mitään rajaa. Joiden silmistä ja naurusta näkyy: todellisuus on tällainenkin. Myös näin se on. Myös näin minä olen. Lapset tulivat. Antoivat siis anteeksi. Eivät koskaan olleet vihaisia, tai säälimättömiä, siinä mielessä . Vaan toimivat rakkaudesta ehdoitta kuin jumalat.“ Lapset, s. 289.