About being an outsider, and All Saints‘ Day: The Ultimate Roast

Excerpt from Täydellinen paisti [‘The ultimate roast’] by Satu Taskinen English translation by Ruth Urbom

As the sun set and evening drew in, people automatically began to open their jaws wide and yawn. Thus it was every day, in every land. Regardless of nationality, skin colour or faith. Even refined Sigrid did it, even though she otherwise took great care to keep all of her bodily functions concealed from everyone else. Sigrid did not perspire, never even blushed.

We had all been silent for so long that Frau Mutti nodded off. Her fur hat sat askew on her hairdo. Her head was tilted to the right. I had tried to sleep in that armchair many times myself. It never worked. How did Frau Mutti do it? Wasn’t she bound to pull a muscle in her neck? I could fetch a needle and thread and mend a couple of The Austrian’s shirts as I sat there. The collars were fraying and they always had some buttons missing.

“Marie-Luisa, you’ve got another cake somewhere, haven’t you?” asked Franz. The Austrian with a craving for something sweet. I would bake him some cakes, too, if he wanted some. He wouldn’t have to say more than half a word and I’d bake him a cake every day. They would have lots of layers with cream, chocolate, anything he wanted, even pickled gherkins and potato crisps. As long as I wasn’t forced to eat any of it myself, no problem. I’d rather eat salad. I really preferred to eat anything green. Even cabbage, rocket, spinach. Yellow things were all right too. Like yellow peppers. Lovage. Can you freeze lovage, or does that make it go mushy? And had The Austrian eaten the missing sweetcorn? I could just as well stop cooking altogether if The Austrian would rather sit in the cold cellar eating sweetcorn in secret. He just had to say the word. I wasn’t stupid, or deaf. Cake Number Two was on its way, but not just yet. If a person hadn’t learnt to wait by the time he was three years old, he was never going to learn. Frau Mutti was dozing. It was not extraordinarily difficult to bring up children or to blend together a specified quantity of eggs and sugar.

Marie-Luisa was trying to cut a bite off her knödel without clinking against the plate. It seemed like she was unable to stop eating as long as there was still something – anything – available to eat. The more we talked about losing weight, the more feverishly she had to eat. At any rate, nobody could accuse her of giving in. What was she really fighting against? Was she doing this to raise money for some charity? With a sort of reverse hunger strike? Or did she want to prove to us that a human being is capable of bursting?

The knife slipped more than once, and when Frau Mutti growled reproachfully in her sleep, Marie-Luisa grew nervous. The Austrian had always taken his sister’s side when they were little, same as now. He looked at Marie-Luisa, who looked back at The Austrian with eyes that could have been borrowed from Maximus’ head. It’s true that owners and their dogs come to resemble one another. It’s a law of nature, my dear representatives of the human race, even if you don’t believe me. Marie-Luisa gave a beseeching look. She frightened me. Marie-Luisa was still hungry, Marie-Luisa was always hungry: The Austrian positioned himself between his mother and sister, began to provide a noise barrier so Marie-Luisa could feed her face. Finally, Marie-Luisa put her cutlery down and started using her fingers. It did make her eating go better, faster, more efficiently.

And oh, how such a vast person could eat, gnawing so rapidly and efficiently. The head of a squirrel atop the body of an elephant. Wasn’t that almost another violation of the rules of nature?

The candlelight was no longer adequate, but The Austrian wanted to keep the room dark so as not to disturb his mother. It was ridiculous. What sense was there in sitting in a dark room where nobody could see anyone else? Like a bunch of cavemen. Under cover of darkness, Elisabeth imagined she could slip a bit of meat to Maximus. But like an animal lurking in the dark, Frau Mutti awoke just then, to a gulp from Maximus’ gullet.

Frau Mutti belched into her napkin and shifted her chair backwards so she could stretch her stubby legs. She might have been dreaming of something nice, judging by the way she rubbed her knee and then gave a sigh of satisfaction.

“The food was – it was there, and at least there was plenty of it,” Frau Mutti laughed in my direction.

She brought her napkin up to dab at the corner of her eye. Its orange colour suited her violet blouse.

“In our family, we never ate roast pork with knödel or sauerkraut,” Frau Mutti said. “Papa wanted potato salad, so that’s what he got. Oh, how I miss him. But enough of that. Just look at how well things are going for us.”

She pointed towards Marie-Luisa.

“Eating is wonderful. It’s wonderful not to have to go without nowadays. These days people talk about quality rather than quantity. I’m firmly of the opinion that quantity beats quality. And I maintain that anyone who’s honest will agree with me.”

Then she added: “Well, then! We got through that, although it wasn’t easy. Thank you to everyone. Is there anything else planned, then?” Frau Mutti got up. She needed to go and ‘powder her nose’.

I was not permitted to do any tidying up. Everything had to stay exactly as it was. As The Austrian’s family saw things, they needed to save me for a while as well. They laughed jovially that the visit was going to go on for a long time yet and I needed to conserve my strength. I had become an old sock to them. Or an ice skate. You had to tie the laces tightly, but not so tightly that the skate chafed, and not so it flopped around, but just so it felt comfortable enough to hold you up.

As if by common consent, the guests rose from their seats and began to roam around. I should have put a yoke on them. A tether. They were like children who had just learnt to walk, and nothing was safe from them. They touched everything, cleared out drawers, put their mitts on anything and everything. Like in a nursery. They strolled from one room to the next, and there were plenty of rooms. One was

thumbing through a Venice travel guide she’d located in the bookcase, another was examining the board games she’d discovered in the cupboard, and a couple were playing a blindingly fast-paced card game I’ve never understood. They were counting points and red and green beads, and collecting cards with trumps at a furious pace (“Just watch, it’s dead easy!”). Someone was washing their hands for ages in the bathroom, another was organising their things in their room (might have been looking for something), then even the spent candles were replaced, dishes were moved, cold food was nibbled on, drinks in bottles were brought up from the cellar and opened, and empties were exchanged for full bottles. I was asked for an iron and some more clean towels and a map of Vienna. I went over to The Austrian more than once. I suggested to him that he might at least change his stained shirt. He did not agree. I took a toothpick over to him. He didn’t want that, either. The Austrian had sat down on the living room floor with the guide to the new stereo system.

“But if you’re bored, you could see about sorting out a little more light. I need a decent lamp here so I can see properly,” he said, trying to read the tiny print using his finger as a guide. Apparently the stereo had an amazing range of functions.

Marie-Luisa was sitting next to her brother, listening intently to what The Austrian had to say, but did she understand any of it? I went to fetch a torch. The Austrian asked me if I could hold it in position, but then when my hand started to get tired, The Austrian said I ought to go and find something of my own to do, or else I might as well take a break from doing anything, as I’d been doing things all day, and no one would get upset. He said I could just go for a walk if I wanted. Just like that. As if I could just up and leave in the middle of this dinner party I’d arranged myself, and leave my guests on their own.

He also said I could stop going on about Allerheiligen all the time, as if All Saints’ Day were the same thing as All Souls’ Day.

“It’s so embarrassing,” he whispered. “Believe me, even if you don’t quite understand.”

Über das Außenseitersein und Allerheiligen: Der perfekte Schweinsbraten

„Ich legte das Stück Schwein auf den Tisch. Von draußen drang schon zum zweiten Mal schrilles Kreischen herein. Ich ging zum Fenster und drückte die Nase ganz dicht an die Scheibe, aber da nichts Bedrohliches zu sehen war, lediglich die Hecke, die unseren Vorgarten von der Straße trennte, begann ich von vorn. Lieber Herr Fidler, wie Sie im Forum »Schweinsbraten« sehen können, halte ich eine Definition des perfekten Schweinsbratens für dringend erforderlich. Und dann, nach einer weitschweifigen Erklärung: fürs erste schlage ich die folgende vor. Ich hatte das Rezept viele Male durchgelesen. Gestern war ich damit im Supermarkt unterwegs gewesen und hatte alles gefunden außer Knollensellerie. Zum Rezept gehörte ein Foto, das ich als Vorlage an der Tür des Gewürzschranks befestigte. Der perfekte Schweinsbraten. Abbildungen dieser Art kannte man aus früheren Kinderbüchern, aus der Reklame und aus Speisekarten der Restaurants: auf einem Teller angerichtet ein bis zwei Semmelknödel oder Kartoffelknödel oder beides, eine Scheibe Braten, ein Löffel Soße, ein Klecks Sauerkraut. Das Rezept, das ich gewählt hatte, begann nett als Brief und war die Antwort auf die Frage, die ein Herr Fidler geschickt hatte: Sehr geehrter Herr Fidler. Sofern man anderthalb Kilo als zu viel empfand, sollte man laut Anweisung die ganze Sache am besten vergessen, sodass vor mir also ein Zwei-Kilo-Klumpen prangte mit reichlich Speck. In die Schwarte schneidet man Quadrate von 2 x 2cm Größe. Anschließend würfelt man 2 mittelgroße Zwiebeln, 1 mittelgroße Karotte und 100 g Knollensellerie. Ich nahm zwei leere Blatt Papier, auf das linke schrieb ich die Arbeiten, die zu erledigen waren, auf das rechte die eventuelle Einkaufsliste. Links zählte ich zusammen: Kochgeräte bereitlegen und Zutaten schneiden, Silber polieren, Tisch decken und Servietten falten, machte rund eine Stunde. Es war halb acht und noch viel zu erledigen. Im Rezept waren zudem gleichsam über Nacht neue Zutaten aufgetaucht. Wie etwa Maggikraut. Was um Himmels Willen war Maggikraut? Man schiebt den Braten mit der Speckschwarte nach unten in den Ofen und übergießt ihn mit einem halben Liter Hühnerbrühe. Inzwischen bereitet man die Soße zu. Laut Anweisung benötigte man für die Soße zerhackte Knochen. Zucker. Tomatenpüree. Entfernen Sie. Lassen Sie karamellisieren. Holzlöffel, Schaber. Nehmen Sie aus dem Ofen. Salzen Sie, pfeffern Sie, reiben Sie ein. Schieben Sie den Braten wieder in den Ofen. Häufig übergießen und den Bräunungsgrad der Schwarte beobachten. Den Ofen herunterschalten und den Braten garen lassen. Klappe einen Spalt geöffnet. Geben Sie inzwischen eine geschälte Knoblauchzehe in die Soße. Eine Prise Majoran und ein kleines Stückchen Zitronenschale. Lassen Sie die Soße durch Kochen eindicken und entfernen Sie vor dem Servieren Knoblauch und Zitronenschale. Ich blickte zum Fenster. In der Scheibe spiegelten sich meine Umrisse, sonst war nichts zu sehen, draußen herrschte dichter Nebel, wie so oft in Wien um diese Jahreszeit. Ich hatte keine Lust, einkaufen zu gehen. Vielleicht ließ sich ja der Sellerie beispielsweise durch Karotten ersetzen. Ich hatte insgesamt ein gutes Gefühl, und auch der Kaffee gluckerte zum Zeichen, dass er fertig war. Über den Gang zum Supermarkt würde ich später entscheiden, auf jeden Fall musste zunächst das Fleisch gewaschen und abgetrocknet werden. Nach getaner Arbeit setzte ich mich auf die Bank.

Es war lächerlich, dass für ein und dasselbe Gericht völlig entgegengesetzte Anleitungen existierten. Wenn es in der einen hieß, man solle den Braten häufig übergießen, damit er nur ja nicht austrocknete, wurde in der anderen das Übergießen ausdrücklich untersagt mit der Begründung, dass gerade dadurch die Kruste zäh und gummiartig würde. Im Obergeschoss hörte ich die Schritte des Österreichers, vom Schlafzimmer zur Toilette und anschließend ins Bad, wo sie verharrten, kurz darauf rauschte das Wasser. Ich blätterte lustlos durch den Stapel mit den Rezeptausdrucken. In den meisten hieß es, man solle »Schulter« kaufen, also war es wohl glaubhaft, und ich hatte mich daran gehalten. Auch hatte der Österreicher gestern richtig viel Gewese darum gemacht, und so hatte ich schließlich nachgegeben, obwohl ich der Schwiegermutter zum Feiertag Filet hätte anbieten mögen. Ich begann mich zu ärgern. Gerade das Rezept, das mir ursprünglich am besten gefallen hatte, hatte sich als das schlimmste von allen erwiesen. Der ultimative Schweinsbraten. 1,5 bis 2 kg Schweineschulter mit Schwarte. Ich strich das Blatt, das ich zerknüllt hatte, auf der Tischoberfläche glatt und band mein Haar zu festen Schwänzen, damit es mir nicht dauernd in die Augen fiel. Dann zog ich die Schürzenbänder fester. Was in aller Welt war Maggikraut? Ich konnte mich nicht erinnern, je diesem Wort begegnet zu sein. Maggisoße hingegen kannte ich mehr als gut. Und falls es nicht einmal die zu kaufen gäbe? Könnte man sie durch etwas anderes ersetzen? Durch Sojasoße? Die schüttete sich der Österreicher fast auf jedes Essen. Sojasoße passte eigentlich zu allem.

Frau Bergers Türklingel schrillte viele Male unter meinen Fingern, ehe ich drinnen Schritte und das Klimpern von Schlüsseln hörte, worauf sich die Schlösser eines nach dem anderen bewegten. Die Tür öffnete sich, und als erstes kam mir eine Wolke Zigarettenrauch entgegen, ich wich einen Schritt zurück. Als das Schlimmste vorbei war, reichte ich Frau Berger eine Tüte mit ihren Lieblingskäsecrackern.

»Kaffee?«

Ich nickte und wurde eingelassen. Ich folgte Frau Berger durch den L-förmigen dämmerigen, fast finsteren Flur in die Küche, die aus irgendeinem sonderbaren Grund ganz und gar rotgelb gestrichen war. Die Oberfläche des Spültisches blätterte von Woche zu Woche heftiger ab.

»Hier wird fleißig gewirtschaftet«, sagte ich.

Auf der Spüle türmte sich ein Kartoffelberg. Frau Berger, unsere Nachbarin, war eine kleine Frau, und während der Jahre, da ich sie kannte, war sie immer mehr zusammengeschrumpft. Ihre Nase und ihre Ohren hingegen wuchsen, und so ließ sich heute absolut nicht mehr sagen, ob sie in jungen Jahren schön gewesen war. Frau Berger antwortete mir nicht. Sie goss kalten Filterkaffee in einen kleinen Kessel, und mit dem dritten Streichholz gelang es ihr, den Herd anzuzünden. Ihre Bewegungen waren heute besonders fahrig, und ich sagte ihr, dass ich nicht sehr lange mit ihr Kaffee trinken könnte. Mutter und Schwester des Österreichers würden um ein Uhr zum Essen kommen. Maggikraut. 2 kg Schweineschulter mit Schwarte.

»So, so. Sie brauchen sich nicht dauernd zu entschuldigen. Ich werde es verkraften. Möchten Sie Kekse?«

Ich griff nach der Packung, die auf dem Tisch lag, und schüttete dunkelbraune Kekse auf einen Teller. Es folgte eine Weile Schweigen, und der Duft des warm werdenden Kaffees breitete sich in der Küche aus. Ich reckte mich, um aus dem oberen Teil des Holzschranks zwei Porzellantassen mit Untertellern zu nehmen. Die Türen waren aufgequollen, und man musste ziemlich kräftig ziehen, wenn man sie öffnen wollte. Der Schrank wackelte, das tat er immer, und noch bevor Frau Berger mich bat, vorsichtig zu sein, wusste ich, dass sie mich bitten würde, vorsichtig zu sein.

»Seien Sie vorsichtig, der Schrank wackelt«, sagte sie.

Zerhackte Knochen. Maggikraut. Ich erwähnte mein Rezept. Wir trugen alles, was wir brauchten, auf einem Tablett ins Wohnzimmer, und ich wartete auf irgendeine Fortsetzung, aber die kam nicht. Wir saßen gemeinsam an Frau Bergers Tisch, so wie schon unzählige Male zuvor. Mir gefielen ihre Porzellantassen außerordentlich, sie waren gelb, und eine von ihnen hatte einen Sprung. Frau Berger jedoch ordnete nur stumm ihre Spielkarten und ihre Kreuzworträtselhefte, obwohl es bereits nach acht Uhr war. Das Zimmer, in dem wir saßen, war voll mit irgendwelchen Dingen. Bilder, Vorhänge, Pillenschachteln auf einem Nebentisch, Videogeräte, und dazu Grünpflanzen, die vielleicht nicht viel jünger waren als ihre Besitzerin. Alles hatte seinen Platz, alles war aufgeräumt und geputzt, nur die Farbe an den Wänden und der Decke war vom Zigarettenrauch nachgedunkelt, wie in einem uralten Wiener Kaffeehaus. Es blieb mir ein ewiges Rätsel, ob das ein Zeichen für Echtheit oder einfach nur ekelig war. Mitten in all dem Kram saß Frau Berger wie auf einem Gemälde, und genau wie auf einem Gemälde schwieg sie. Warum war sie heute so still? Sonst redete sie doch ununterbrochen. Ich wartete eine Minute und noch eine zweite, aber als die Hausherrin ihrem Besuch immer noch keinerlei Aufmerksamkeit schenkte, beschloss ich, selber direkt zur Sache zu kommen.

»Schweinsbraten? Warum in aller Welt will jemand, der nicht hier geboren ist, unbedingt zum Feiertag Schweinsbraten machen?«, gab Frau Berger zur Antwort. »Warum quälen Sie sich? Lassen Sie es doch sein.«

Sie war aus ihrer Trance erwacht und sah mich mit erstaunt aufgerissenen Augen an. Sie hatte geglaubt, dass ich lieber ein finnisches Gericht zubereiten würde, und was wird in Finnland überhaupt gegessen? Ich lachte. Frau Berger scherzte bestimmt, auf Kosten von Ausländern ging das natürlich immer leicht. Sollte ich der Verwandtschaft, die nicht mal schwimmen konnte, etwa Heringsauflauf anbieten, fragte ich, und ob sie überhaupt ahnte, was Heringsauflauf war? Natürlich nicht. Als Einheimische musste sie doch wissen, dass am Feiertag für die Familienmitglieder des Österreichers nur ein einziges Gericht in Frage kam, dessen Name nicht extra erwähnt werden musste.“

Der perfekte Schweinsbraten,  Transit-Verlag 2013

Ulkopuolisuudesta; pyhäinpäivän viikonloppu: Täydellinen paisti

„Nostin sianpaistin pöydälle. Ulkoa kuului jo toisen kerran kova kimeä kiljunta. Menin ikkunalle ja painoin nenäni aivan kiinni lasiin, mutta kun mitään uhkaavaa ei näkynyt – näkyi vain pihamme tiestä erottavaa pensasaitaa – aloin alusta. Hyvä herra Fidler, kuten foorumista ”Sianpaisti” voitte huomata, olen tullut siihen tulokseen että täydellisen sianpaistin määritelmää tarvitaan kipeästi. Seurasi monivaiheinen selostus, ehdotan ensi hätään seuraavaa. Olin lukenut reseptin monta kertaa läpi. Olin kulkenut sen kanssa eilen supermarketin käytävillä ja löytänyt kaiken muun paitsi juurisellerin. Reseptiin liittyi kuva, ja ripustin sen malliksi maustekaapin oveen. Täydellinen sianpaisti. Näitä kuvia oli aikaisemmin nähty lastenkirjoissa ja mainoksissa ja ravintoloiden ruokalistoissa, osa-alueet lautasella yhdestä kahteen knöödeliä, sämpylä- tai peruna- tai molemmat, siivu paistia, kauhallinen lientä, kukkural- linen hapankaalia. Valitsemani resepti alkoi viehättävästi kirjeenä ja oli vastaus jonkun herra Fidlerin lähettämään kysymykseen Sehr geehrter Herr Fidler. Mikäli puolitoista kiloa tuntui liian suurelta määrältä, oli ohjeen mukaan parasta unohtaa koko asia, joten siinä pötkötti, parikiloinen köntti, jonka päällä runsaasti valkoista rasvaa. Silavaan viilletään noin 2 x 2 cm:n suuruisia neliöitä. Kuutioidaan 2 keskikokoista sipulia, 1 keskikokoinen porkkana ja 100 g juuriselleriä. Otin kaksi tyhjää aanelosta, joista vasemmanpuoleiseen kirjoitin tehtäviä asioita ja oikeanpuoleiseen mahdollisen kauppalistan. Laskin vasemmalla puolella yhteen asettelut ja leikkaamiset, hopeiden kiillotus, pöydänkattaus, servietit, sanotaan pyöreästi tunti. Kello oli puoli kahdeksan. Vielä oli monenmoista tehtävää. Reseptiinkin oli aivan kuin yön aikana ilmestynyt uusia tuotteita. Kuten Maggikraut. Mikä ihme oli Maggikraut?Pannaan paisti uuniin silava alaspäin. Valellaan puolella litralla kanalientä. Tällä välin tehdään kastike. Ohjeen mukaan kastikkeeseen tarvittaisiin murskattuja luita. Sokeria. Tomaattipyreetä. Poistakaa. Karamellisoikaa. Puulusikka. Kaavin. Ottakaa uunista. Suolatkaa, pippuroikaa, hierokaa. Pankaa paisti takaisin uuniin. Valellaan usein ja tutkaillaan silavan ruskistumista. Sammutetaan uuni ja jätetään tekeytymään. Luukku raollaan. Lisätkää tällä välin kastikkeeseen kuorittu valkosipulinkynsi. Ripaus meiramia ja pieni pala sitruunankuorta. Sakeuttakaa kastike keittämällä ja poistakaa ennen tarjoilua valkosipuli ja sitruunankuori. Vilkaisin ikkunaan. Sen pinnasta heijastui oman vartaloni peili- kuva, ei näkynyt muuta, koska ulkona oli kova sumu niin kuin Wienissä tähän vuodenaikaan usein oli. Ei tehnyt mieli lähteä kauppaan. Ehkä selleri oli korvattavissa vaikka porkkanalla. Minulla oli tästä hyvä tunne, kahvikin ilmoitti porinallaan olevansa valmis. Päättäisin kauppareissusta myöhemmin, liha olisi joka tapauksessa ensin pestävä ja kuivattava. Lihan pesun jälkeen istuuduin penkille.

Oli naurettavaa, että yhdestä ja samasta ruokalajista oli aivan päinvastaisia ohjeita. Kun yhdessä käskettiin valella paistia usein, jottei siitä missään nimessä tulisi kuiva, niin toisessa nimenomaan valeleminen kiellettiin sillä pe- rusteella, että juuri valeleminen tekisi kuoresta sitkeän ja kumimaisen. Kuulin yläkerrasta Itävaltalaisen askeleet. Ne kulkivat makuuhuoneesta vessaan ja sieltä kylpyhuoneeseen. Kylpyhuoneeseen ne jäivät ja hetken kuluttua vesi alkoi kohista. Kääntelin reseptitulostepinkkaa käsissäni haluttomana. Useimmissa papereissa kehotettiin ostamaan ”lapaa”, joten se kai oli uskottava ja niin minä olin tehnyt. Myös siksi, että Itävaltalainen oli nostanut asiasta eilen aivan varsinaisen metelin, olin lopulta antanut periksi, vaikka minä olisin halunnut ostaa anopille juhlapäiväksi fileetä. Minua alkoi ärsyttää. Juuri se resepti, johon olin alun perin ihastunut eniten, oli osoittautunut kaikista kamalimmaksi. Der ultimative Schweinsbraten. 1,5 bis 2 kg Schweineschulter mit Schwarte. Oioin rutistamani reseptin pöydän pintaa vasten. Suin hiukseni tiukemmille saparoille, jotteivät ne valuisi yhä uudelleen silmille. Solmin esiliinan paremmin. Mikä ihme oli Maggikraut? En muistanut koskaan aikaisemmin nähneeni sanaa Maggikraut. Maggikastikkeen kyllä tunsin paremmin kuin hyvin. Mitä jos kaupassa ei olisi sitäkään? Voisiko sen korvata? Soijakastikkeella? Itävaltalainen kasteli melkein kaiken ruokansa soijakastikkeella. Soijakastike kävi oikeastaan mihin tahansa.

Frau Bergerin ovikello sai soida sormeni alla monta kertaa, ennen kuin kuului askelten ääni ja avainten kilinä, ja lukot alkoivat liikkua sisäpuolella yksi toisensa perään. Ovi aukesi, ensimmäisenä vastaan tuli tupakansavupilvi, peräännyin. Kun pahin oli mennyt ohi, ojensin Frau Bergerille pussillisen hänen lempijuustonaksujaan.

”Kaffee?”

Nyökkäsin ja minut päästettiin sisälle. Seurasin L-kirjaimen muotoista hämärää, melkein pimeää käytävääkeittiöön, joka oli jostain ihmeen syystä maalattu kokonaan punakeltaiseksi. Tiskipöydän pinta hilseili viikko viikolta villimmin.

”Täällä sitä vain aherretaan”, sanoin.

Tiskipöydän päällä kohosi perunavuori. Frau Berger oli pieni ihminen, ja niinä vuosina kun minä olin hänet tuntenut, hän oli kutistunut entisestään. Hänen nenänsä ja korvansa sen sijaan kasvoivat, oli tätä nykyä mahdotonta päätellä, oliko hän nuorena ollut kaunis. Frau Berger ei vastannut. Hän kaatoi kylmää suodatinkahvia pieneen kattilaan, sai kolmannella tulitikulla lieden toimimaan. Hänen toimensa olivat tänään erityisen haparoivia ja sanoin, että kovin pitkään minä en ehtisi hänen kanssaan kahvitella, Itävaltalaisen äiti ja sisko tulisivat yhdeltä syömään. Maggikraut. 2 kg Schweineschulter mit Schwarte.

”Vai niin. Ei teidän tarvitse aina olla niin anteeksipyytävä. Kyllä minä kestän. Haluatteko keksejä?”

Otin pöydältä paketin, jonka pahviputkesta pujottelin tummanruskeita keksejä lautaselle. Seurasi hetken hiljaisuus ja lämpenevän kahvin haju alkoi levitä keittiöön. Kurotuin ottamaan puisen kaapin yläosastosta kaksi posliinikuppia lautasineen. Kaapin ovet olivat turvonneet ja piti nykäistä melko voimakkaasti, mikäli aikoi saada ne auki. Kaappi horjahti paikoillaan, ainahan se horjahti, ja jo ennen kuin Frau Berger pyysi minua olemaan varovainen, tiesin, että hän tulisi pyytämään minua olemaan varovainen.

”Olkaa varovainen, kaappi heiluu”, Frau Berger sanoi.

Murskatut luut. Maggikraut. Mainitsin reseptini. Veimme tarjottimilla kaiken tarvittavan olohuoneeseen, ja odotin jonkinlaista jatkoa, mutta sitä ei tullut. Istuimme yhdessä Frau Bergerin pöydän ääressä kuten lukemattomat kerrat aikaisemminkin. Pidin kovasti Frau Bergerin posliinikupeista. Ne olivat keltaisia ja toisessa niistä oli särö. Frau Berger kuitenkin vain järjesteli mykkänä pelikorttejaan ja ristisanavihkojaan, vaikka kello kävi jo yli kahdeksaa. Huone, jossa istuimme, oli täynnä tavaraa. Tauluja, verhoja, pillereitä sivupöydällä, videolaitteita, viherkasveja, jotka eivät ehkä olleet kovin paljon nuorempia kuin niiden omistaja. Kaikella oli paikkansa, kaikki oli järjestyksessä ja pesty, vain maali seinissä ja katossa oli tupakansavusta tummentunut, kuin ikivanhassa wieniläisessä kahvilassa. Minulle oli ikuinen arvoitus, oliko se aitouden merkki vai iljettävää. Kaiken rojun keskellä istui Frau Berger, kuin maalauksessa, ja aivan kuin maalauksessa, hän ei puhunut yhtään mitään. Miksi hän oli tänään niin hiljainen? Yleensähän hän puhui paljon. Odotin minuutin ja odotin toisen, mutta kun emäntä ei kiinnittänyt vieraaseensa mitään huomiota, päätin lopulta itse mennä kunnolla suoraan asiaan.

”Sianpaistia? Miksi ihmeessä kukaan täällä syntymätön haluaisi välttämättä paistaa pyhäinpäiväksi sikaa?” Frau Berger vastasi. ”Miksi te kiusaatte itseänne? Antakaa jo olla.”

Hän oli herännyt transsistaan ja katsoi minuun silmät ymmyrkäisinä. Frau Berger oli luullut, että minä laittaisin mieluummin jotain suomalaista ruokaa, ja mitä Suomessa ylipäätään syödään? Minä naurahdin. Frau Berger varmasti vitsaili, ulkomaalaisten kustannuksella oli tietenkin hauska vitsailla. Kysyin, että silakkalaatikkoako minun pitäisi Itävaltalaisen uimataidottomille sukulaisille tarjota, tiedättekö te edes mitä silakkalaatikko on? Ei sentään. Olihan Frau Bergerin alkuperäisasukkaana tiedettävä, että pyhäinpäivänä Itävaltalaisen perheenjäsenille kelpasi yksi ainoa ruokalaji eikä sitä tarvinnut erikseen nimeltä mainita.“

Täydellinen paisti, Teos 2011

Pelko, aggressio, kipu, ilo

„Simon oli aina sanonut, että ei pidä heti hermostua, jos jotain tapahtui, koska siitä voi tulla sitten vielä isompi ongelma. Että kenen vika ja kenen vakuutukset. Maitoa Ilselle olisi pitänyt antaa, mutta kun ei se sitä halunnut. Ei maitoa, ei juustoa eikä tabletteja.

On olemassa sellainenkin täydentävä sääntö: Ensin on pelko. Sen alla on viha ja sen alla kipu. Vasta sen sisällä on rakkaus, jos niin pitkälle pääsee.

Näkee tämän: Arvaa mitä tästä tulee mieleen? sisko kysyi. Seistiin metsän reunalla, johon oli pitänyt mennä kävelylle, mutta nyt se olikin muuttunut rumaksi. Ehkä ei ollut satanut tarpeeksi. Tai oli ollut liian kylmä talvi, vaikea sanoa. Kaameaa se kuitenkin on. Kaikissa puissa kummallisen näköisiä pesiä. Sairaan näköistä. Kuin jotain kummallisia kasvaimia. Jostain oudosta elokuvasta, Alien-elokuvasta…

No?

Tulee mieleen, että kohta kommunismi loppuu, sano minun sanoneen. Viimeistään 20 vuoden päästä sitä ei enää ole olemassa.

Ja sitten? Mihin me olemme menneet? Löysimmekö paikkoja, joissa oli jotain kaunista? Kyllä me löysimme. Meren rannalta esimerkiksi. Usein niihin liittyi luonto.

Ja nyt? Missä me olemme nyt ja mitä meille on tapahtunut?

Keittiön pöydällä on lautanen, sen reunassa on rasvainen rantu Ilsen lihaliemestä. Banaaninkuori, sen sisällä on vielä puoli banaania, kokonaista ei ole pystynyt. Puolikaskin on jotain.

Mutta sitten supermarketissakin oli ollut tapahtuma, Bea se kutsuu näitä kaikkia tapahtumia tempauksiksi.

Tulisitteko tähän, rouva?
Miksi?
Saanko katsoa laukkuunne?
Hirveä häpeä. Ei siellä ollut mitään. En minä ole varas! Jos kengistä ottaa nauhat, ne saa rasvattua paremmin.

Jos lakanat mankeloi kosteina, niistä tulee sileämmät. Ostaako lotto vai tupakkaa? Ensin lotto, jos sillä saisi lisää rahaa. Ja sitten kuitenkin tupakkaakin, vaikka velaksi, jos ei muuten. Aikoo sen jälkeen mennä pesulaan. Pesulantäti on riuska. Ottaa ihan helposti tällaisen kalmankalpean paperihavinaisen luuviulun yhdellä huitaisulla pienelle tuolille istumaan. Nostaa tikkujalat jakkaralle, avaa takin ja ottaa myssyn pois ihminen höyryää.

Ei ihme, että teitä heikottaa, oletteko juonut tänään mitään? Teillä on liikaa vaatetta päällä. Tulee kuumuushalvaus.

Minulle tarjotaan teetä. Pesulassa on aina mukavaa. Vaikka mitään melkein ei ymmärrä siitä, mitä ihminen sanoo. Kysyn: Onko kaikilla joku jota rakastaa? Onko se jokin sääntö, johon voi uskoa ja tukeutua?

Kyllä kyllä kyllä, hän sanoo. Rakkaus on hyvä asia. Aina pitää rakastaa! Liebe Liebe. Ja.
Hänen lausuminaan sanat kuulostavat laululta, vieraskieliseltä laululta.
Ei kun toisin päin.
Liebe Liebe. Ja ja.
Hän osoittaa jotain kitsch-postikorttia, siinä on suloinen valkoinen koiranpentu, sen nimi voisi olla ”Viattomuus” tai ”Ilo”.

Hän näyttää sitten kuvaa lapsestaan. Minä rakastan minä rakastan, hän sanoo. Toistelee samoja lauseita. Hän sanoo: Pukeutukaa kevyemmin, aurinko paistaa, tulee kuuma, liian kuuma. Hän livertää, ah Kinder, Kinder! Pitelee sydäntään ja rintojaan, ah Kinder, Kinder.

Luottokorttini ei toimi. Pesulan täti antaa velaksi ja sanoo, ah Kinder, Kinder!“

Katedraali, Teos 2014

 

Kaksi kertaa unohtamisesta pyhäinpäivän kynnyksellä

Kaksi tekstiä arkistosta: Yhteiskuntapolitiikka-lehden kolumni vuoden takaa ja blogikirjoitus Voimassa 10 vuoden takaa. Arkiston selaaminen on sekin muistamista. Ja ehkä myös unohtamista. Kun haravoin mennyttä, huomaan vertailevani, mikä ajan saatossa on muuttunut ja mikä ei. Huomaan näkeväni asioita toisessa valossa. Millaista on tehdä tietoisia päätöksiä asioiden järjestyksestä eli valita, mille asioille ja tapahtumille annan tilaa vaikuttaa tänäkin päivänä siihen, mitä ajattelen ja teen? Millaista on valita itse. Tehdä omaa maailmankuvaa. Olla sillä tavoin myös laivan kapteeni, matkustuksen ohessa. Kuka meistä haluaa olla kapteeni? Millaista se on? Millaista on painautua laivan pohjalle ja toivoa parasta?

HYVÄ MUISTI, HUONO MUISTI

UNOHTAMISESTA

Tämä reaktiona uutiseen: Itävalta(kaan) ei osallistu.

Sanat, joilla ei-osallistuminen aivan kuin itsestään selvänä loogisena asiana perustellaan sisältävät harhaluulon, että rikkauden ja köyhyyden välissä ei olisi suhdetta.

Jos vähän katsotaan ajassa taakse päin, aloitetaan siis jostain tutkimusmatkailijoiden ajoista, voi pikemminkin sanoa näin päin: Ei voi olla niin, että kuka tahansa, tai mikä tahansa maa, voi ilmaston tai köyhyyden tai paljaan seikkailunhalun takia vain mennä toiseen maahan, hakea sieltä mitä mielii, ajaa siellä siihen asti asuneet ihmiset pois tai ahdinkoon ja sitten itse rikastuttuaan, kun toisista on tullut köyhiä, panna omat rajat kiinni ja olla sitä mieltä, että mitään vastuuta ei ole. Ei voi olla välittämättä ja vain iloita omasta menestyksestään. Silloin meillä olisi edessämme kehitys, jota kukaan ei voisi ennakoida.

Ei voi olla näin. Jokainen lapsi tietää tämän. Niin lapsille meillä opetetaan. Alusta asti. Opetetaan reiluutta ja kasvamista näkemyksellisyyteen. Hyvän jakamista. Tiedon jakamista. Sitä, ettei yksin pärjää.

Ja silti niin on tehty. Ja tehdään. Meillä. Ei „naapurissa“. Ei „jossain muualla“. Vaan „täällä“. „Tässä“.

Missä vaiheessa omista opetuksista luovutaan? Mitä tapahtuu, että niihin ei enää uskotakaan? Milloin? Lapsuudessa? Vasta aikuisuudessa? Mitä pitää tapahtua, että muutetaan laivan kurssia? Minkä seurauksena vastaus toisen ahdinkoon on: „Mene pois“? Minkä seurauksena vastaukseksi omassa ahdingossa valikoituu väkivalta?

Tällaiset ovat kiinnostavia kysymyksiä, ne kuuluvat sellaisten kysymysten ryhmään, joiden kautta yhteiselon pulmakohtiin voi alkaa hahmottua rauhallista ja asiallista haltuunottoa. Olen täysin vakuuttunut, että on aivan mahdollista jakaa varallisuus reilusti maailmassa ilman kaaosta. Ei tarvita uhkakuvia ja taistelun sanastoa tähän.

Jostain / jossain on aloitettava, mutta

vain siksi, että ihminen on olento, joka elää ja ymmärtää maailmaa ajassa ja paikassa. Hän asuu kehossaan. Siksi hän rakentaa kulttuuripiirejä (joista pienin yksikkö ehkä on perhe?), kutsuu itseään ehkä suomalaiseksi tai eurooppalaiseksi, kokee identiteettikriisejä, ei pidä identiteettikriiseistä, pystyttää rajoja ja kaataa niitä, sen seurauksena puhuu kulttuurisesta omimisesta jne. Toisin sanoen, koettelee rajoja. Uhmaa ja pelkää niitä. Ei siinä sen kummempaa.

Siten jokainen romaanini ja kaikki muukin, mitä kirjoitan, on tarkoitettu kuvaamaan ihmistä. Ei suomalaista tai itävaltalaista tai ketään muutakaan, vaan yleisesti olentoa nimeltä ihminen. Dramaturgia kirjoituksiini koostuu perustunteista, joita on neljä. Ja sitten kuitenkin tuo otsikko: jostain on aloitettava. Siksi romaani tapahtuu jossain tietyssä paikassa ja ajassa. Ensin. Rakenne kirjoituksiini valikoituu jostain kaikkien kokemasta arkea rajaavasta mahdollisimman tavallisesta asiasta kuten yksi päivä jossain paikassa. Esim. jokin perhejuhla jonkun kotona. Kertojan asenne on se näkökulma, josta ihmisille yhteisiä kokemuksia tai tilanteita katsotaan. Se toisin sanoen kuvaa minän jotain yhtä tiettyä mahdollista tapaa katsoa maailmaa ja itseään siinä. Ensin seistään jossain (joka paikka ja aika on tarkasti valittu kutakin tekstiä parhaiten palvelevaksi). Tarkoitus on sitten kussakin teoksessa sekä perustella, kuvata että sitä kautta ylittää nuo rajat. Se voi riittää motivaatioksi työskennellä teoksen parissa vaikka kolmekin vuotta.

Romaanitrilogiani jokaisen osan minäkertoja edustaa erilaista minän positiota. Kolme osaa yhdessä täydentävät ns. Joharin ikkunan. Toki ne kaikki ovat Wieniin sijoittuvia yhdenpäivän perheromaaneja. Myös. Tuo kerrontatekninen valinta kuitenkin vasta on se seikka, joka sitoo ne trilogiaksi.

Kolmannessa romaanissani LAPSET näkökulma on leimallisesti kaikkia ihmisiä yhdistävä. Siinä toistuu ihan konkreettisesti lauseet: me kaikki tiedämme ja kukaan meistä ei tiedä. Kaikki ihmiset asettuvat yhteiseen asemaan. Halusivat tai eivät.

Tässä artikkelissa pohditaan samankaltaisia asioita mitä tulee tekstien lukutapoihin. Aiheena ovat Elfriede Jelinekin näytelmät, joista kirjoitetaan  siltä kannalta, mitä niillä voisi olla antaa juuri tuon, ns. yleispätevyyden, kannalta. Ettei tyydyttäisi vain puhumaan siitä, mitä ikään kuin jossain muualla on. Vaan puhuttaisiin siitä, mitä meillä / meille tapahtuu. Juuri näin. Ihminen on ihminen.

Rajojen pystyttäminen ei voi estää sitä tosiasiaa, että ihmisessä itsessään on asioita, joiden kanssa hänen on vaikea elää. Mutta rajojen pystyttämisen halussa tai niiden perään kysymisessä näkyy siinäkin jotain oleellista tavoista, miten ihminen yrittää selviytyä maailmassa, joka ilman rajoja ja rakenteita on kaaos ja jossa kumminkin pitää tehdä päätöksiä eli pystyttää rajoja, sanoa joskus „ei“ ja joskus „kyllä“ ja joskus „ehkä“.

Ei kannattaisi niin paljon päivitellä, miten hirveää rajojen pystyttämisen halu on. Kannattaisi pyrkiä ymmärtämään ja olemaan kiinnostunut. Kysyä miksi niin halutaan tehdä? Mennä siis vähän syvemmälle siihen, millaisia olentoja me ihmiset olemme. Uteliaisuus ja ymmärtäminen eivät ole sama asia kuin hyväksyminen. Mutta ne ovat vastakohta rajojen pystyttämiselle. Enemmän kuin rajojen pystyttämisen päivittely sitä on.

Päinvastoin. Rajojen pystyttämisen päivittely on rajojen pystyttämistä.

Kannattaisi myös verrata, millainen tunne tulee siitä, kun päivittelee ja toisaalta siitä, kun pyrkii ymmärtämään tai olemaan utelias. Milloin on helpompi hengittää? Milloin nousee verenpaine ja alkaa pelottaa? Milloin voi huokaista helpotuksesta, kun saa sanoa: selvä, ihmisen huoli ihmisestä on tarpeellinen. Huoli universumista ei.

Takaisin otsikkoon: jostain on aloitettava, jotta tietää, mistä matka alkaa. Lippua ei voi ostaa vain „Pariisiin“. Pitää tietää, miltä asemalta juna lähtee.

Siksi omassa jutussani Jelinekistä, Voimassa vuodelta 2011, kuvaan Jelinekin asemaa Itävallassa ensin. Ja sitten siirryn kirjoittamaan tällaisia kiteytyksiä:

„Mutta piikkinä Itävallan tai minkä muun tahansa Vallan lihassa, Jelinek osuu väistämättä oikeaan siinä, mitä on ryhtynyt kuvaamaan: Ihminen on tehnyt lajinsa edustajista yhteensopivan parin: yksi on vessanpönttö ja toinen tyhjentää itsensä sinne. Siinä sivussa tuhotaan luonto.“

„Jelinek iskee suoraan ihmisen itsensä alentamisen mekanismiin, joka pyörii hillittömän ja tyydyttämättömän halun ja himon ja kuoleman kieltämisen ympärillä.“

Aikaa kestävä kirjallisuus kertoo siitä, mikä ei muutu. Vaan johon suhtautuminen voi muuttua. Tai joka muuttuu huomaamatta, vain siksi, että sen olemassaolo huomataan tietoisuuden, sanallistamisen, kielen tasolla. Kun voidaan tuoda jotain käsitettäväksi. Kun salaisuus paljastuukin. Toisin sanoen: kun jotain on saatu käsille, siihen voidaan puuttua. Sitä voidaan muovata. Tai se  ihan itsestään ehkä muuttuu, kvanttifysiikan periaatteiden mukaan. Kuka tietää?

Postaan tänne muitakin juttujani Jelinekistä seuraavina päivinä.