Ulkopuolisuudesta; pyhäinpäivän viikonloppu: Täydellinen paisti

„Nostin sianpaistin pöydälle. Ulkoa kuului jo toisen kerran kova kimeä kiljunta. Menin ikkunalle ja painoin nenäni aivan kiinni lasiin, mutta kun mitään uhkaavaa ei näkynyt – näkyi vain pihamme tiestä erottavaa pensasaitaa – aloin alusta. Hyvä herra Fidler, kuten foorumista ”Sianpaisti” voitte huomata, olen tullut siihen tulokseen että täydellisen sianpaistin määritelmää tarvitaan kipeästi. Seurasi monivaiheinen selostus, ehdotan ensi hätään seuraavaa. Olin lukenut reseptin monta kertaa läpi. Olin kulkenut sen kanssa eilen supermarketin käytävillä ja löytänyt kaiken muun paitsi juurisellerin. Reseptiin liittyi kuva, ja ripustin sen malliksi maustekaapin oveen. Täydellinen sianpaisti. Näitä kuvia oli aikaisemmin nähty lastenkirjoissa ja mainoksissa ja ravintoloiden ruokalistoissa, osa-alueet lautasella yhdestä kahteen knöödeliä, sämpylä- tai peruna- tai molemmat, siivu paistia, kauhallinen lientä, kukkural- linen hapankaalia. Valitsemani resepti alkoi viehättävästi kirjeenä ja oli vastaus jonkun herra Fidlerin lähettämään kysymykseen Sehr geehrter Herr Fidler. Mikäli puolitoista kiloa tuntui liian suurelta määrältä, oli ohjeen mukaan parasta unohtaa koko asia, joten siinä pötkötti, parikiloinen köntti, jonka päällä runsaasti valkoista rasvaa. Silavaan viilletään noin 2 x 2 cm:n suuruisia neliöitä. Kuutioidaan 2 keskikokoista sipulia, 1 keskikokoinen porkkana ja 100 g juuriselleriä. Otin kaksi tyhjää aanelosta, joista vasemmanpuoleiseen kirjoitin tehtäviä asioita ja oikeanpuoleiseen mahdollisen kauppalistan. Laskin vasemmalla puolella yhteen asettelut ja leikkaamiset, hopeiden kiillotus, pöydänkattaus, servietit, sanotaan pyöreästi tunti. Kello oli puoli kahdeksan. Vielä oli monenmoista tehtävää. Reseptiinkin oli aivan kuin yön aikana ilmestynyt uusia tuotteita. Kuten Maggikraut. Mikä ihme oli Maggikraut?Pannaan paisti uuniin silava alaspäin. Valellaan puolella litralla kanalientä. Tällä välin tehdään kastike. Ohjeen mukaan kastikkeeseen tarvittaisiin murskattuja luita. Sokeria. Tomaattipyreetä. Poistakaa. Karamellisoikaa. Puulusikka. Kaavin. Ottakaa uunista. Suolatkaa, pippuroikaa, hierokaa. Pankaa paisti takaisin uuniin. Valellaan usein ja tutkaillaan silavan ruskistumista. Sammutetaan uuni ja jätetään tekeytymään. Luukku raollaan. Lisätkää tällä välin kastikkeeseen kuorittu valkosipulinkynsi. Ripaus meiramia ja pieni pala sitruunankuorta. Sakeuttakaa kastike keittämällä ja poistakaa ennen tarjoilua valkosipuli ja sitruunankuori. Vilkaisin ikkunaan. Sen pinnasta heijastui oman vartaloni peili- kuva, ei näkynyt muuta, koska ulkona oli kova sumu niin kuin Wienissä tähän vuodenaikaan usein oli. Ei tehnyt mieli lähteä kauppaan. Ehkä selleri oli korvattavissa vaikka porkkanalla. Minulla oli tästä hyvä tunne, kahvikin ilmoitti porinallaan olevansa valmis. Päättäisin kauppareissusta myöhemmin, liha olisi joka tapauksessa ensin pestävä ja kuivattava. Lihan pesun jälkeen istuuduin penkille.

Oli naurettavaa, että yhdestä ja samasta ruokalajista oli aivan päinvastaisia ohjeita. Kun yhdessä käskettiin valella paistia usein, jottei siitä missään nimessä tulisi kuiva, niin toisessa nimenomaan valeleminen kiellettiin sillä pe- rusteella, että juuri valeleminen tekisi kuoresta sitkeän ja kumimaisen. Kuulin yläkerrasta Itävaltalaisen askeleet. Ne kulkivat makuuhuoneesta vessaan ja sieltä kylpyhuoneeseen. Kylpyhuoneeseen ne jäivät ja hetken kuluttua vesi alkoi kohista. Kääntelin reseptitulostepinkkaa käsissäni haluttomana. Useimmissa papereissa kehotettiin ostamaan ”lapaa”, joten se kai oli uskottava ja niin minä olin tehnyt. Myös siksi, että Itävaltalainen oli nostanut asiasta eilen aivan varsinaisen metelin, olin lopulta antanut periksi, vaikka minä olisin halunnut ostaa anopille juhlapäiväksi fileetä. Minua alkoi ärsyttää. Juuri se resepti, johon olin alun perin ihastunut eniten, oli osoittautunut kaikista kamalimmaksi. Der ultimative Schweinsbraten. 1,5 bis 2 kg Schweineschulter mit Schwarte. Oioin rutistamani reseptin pöydän pintaa vasten. Suin hiukseni tiukemmille saparoille, jotteivät ne valuisi yhä uudelleen silmille. Solmin esiliinan paremmin. Mikä ihme oli Maggikraut? En muistanut koskaan aikaisemmin nähneeni sanaa Maggikraut. Maggikastikkeen kyllä tunsin paremmin kuin hyvin. Mitä jos kaupassa ei olisi sitäkään? Voisiko sen korvata? Soijakastikkeella? Itävaltalainen kasteli melkein kaiken ruokansa soijakastikkeella. Soijakastike kävi oikeastaan mihin tahansa.

Frau Bergerin ovikello sai soida sormeni alla monta kertaa, ennen kuin kuului askelten ääni ja avainten kilinä, ja lukot alkoivat liikkua sisäpuolella yksi toisensa perään. Ovi aukesi, ensimmäisenä vastaan tuli tupakansavupilvi, peräännyin. Kun pahin oli mennyt ohi, ojensin Frau Bergerille pussillisen hänen lempijuustonaksujaan.

”Kaffee?”

Nyökkäsin ja minut päästettiin sisälle. Seurasin L-kirjaimen muotoista hämärää, melkein pimeää käytävääkeittiöön, joka oli jostain ihmeen syystä maalattu kokonaan punakeltaiseksi. Tiskipöydän pinta hilseili viikko viikolta villimmin.

”Täällä sitä vain aherretaan”, sanoin.

Tiskipöydän päällä kohosi perunavuori. Frau Berger oli pieni ihminen, ja niinä vuosina kun minä olin hänet tuntenut, hän oli kutistunut entisestään. Hänen nenänsä ja korvansa sen sijaan kasvoivat, oli tätä nykyä mahdotonta päätellä, oliko hän nuorena ollut kaunis. Frau Berger ei vastannut. Hän kaatoi kylmää suodatinkahvia pieneen kattilaan, sai kolmannella tulitikulla lieden toimimaan. Hänen toimensa olivat tänään erityisen haparoivia ja sanoin, että kovin pitkään minä en ehtisi hänen kanssaan kahvitella, Itävaltalaisen äiti ja sisko tulisivat yhdeltä syömään. Maggikraut. 2 kg Schweineschulter mit Schwarte.

”Vai niin. Ei teidän tarvitse aina olla niin anteeksipyytävä. Kyllä minä kestän. Haluatteko keksejä?”

Otin pöydältä paketin, jonka pahviputkesta pujottelin tummanruskeita keksejä lautaselle. Seurasi hetken hiljaisuus ja lämpenevän kahvin haju alkoi levitä keittiöön. Kurotuin ottamaan puisen kaapin yläosastosta kaksi posliinikuppia lautasineen. Kaapin ovet olivat turvonneet ja piti nykäistä melko voimakkaasti, mikäli aikoi saada ne auki. Kaappi horjahti paikoillaan, ainahan se horjahti, ja jo ennen kuin Frau Berger pyysi minua olemaan varovainen, tiesin, että hän tulisi pyytämään minua olemaan varovainen.

”Olkaa varovainen, kaappi heiluu”, Frau Berger sanoi.

Murskatut luut. Maggikraut. Mainitsin reseptini. Veimme tarjottimilla kaiken tarvittavan olohuoneeseen, ja odotin jonkinlaista jatkoa, mutta sitä ei tullut. Istuimme yhdessä Frau Bergerin pöydän ääressä kuten lukemattomat kerrat aikaisemminkin. Pidin kovasti Frau Bergerin posliinikupeista. Ne olivat keltaisia ja toisessa niistä oli särö. Frau Berger kuitenkin vain järjesteli mykkänä pelikorttejaan ja ristisanavihkojaan, vaikka kello kävi jo yli kahdeksaa. Huone, jossa istuimme, oli täynnä tavaraa. Tauluja, verhoja, pillereitä sivupöydällä, videolaitteita, viherkasveja, jotka eivät ehkä olleet kovin paljon nuorempia kuin niiden omistaja. Kaikella oli paikkansa, kaikki oli järjestyksessä ja pesty, vain maali seinissä ja katossa oli tupakansavusta tummentunut, kuin ikivanhassa wieniläisessä kahvilassa. Minulle oli ikuinen arvoitus, oliko se aitouden merkki vai iljettävää. Kaiken rojun keskellä istui Frau Berger, kuin maalauksessa, ja aivan kuin maalauksessa, hän ei puhunut yhtään mitään. Miksi hän oli tänään niin hiljainen? Yleensähän hän puhui paljon. Odotin minuutin ja odotin toisen, mutta kun emäntä ei kiinnittänyt vieraaseensa mitään huomiota, päätin lopulta itse mennä kunnolla suoraan asiaan.

”Sianpaistia? Miksi ihmeessä kukaan täällä syntymätön haluaisi välttämättä paistaa pyhäinpäiväksi sikaa?” Frau Berger vastasi. ”Miksi te kiusaatte itseänne? Antakaa jo olla.”

Hän oli herännyt transsistaan ja katsoi minuun silmät ymmyrkäisinä. Frau Berger oli luullut, että minä laittaisin mieluummin jotain suomalaista ruokaa, ja mitä Suomessa ylipäätään syödään? Minä naurahdin. Frau Berger varmasti vitsaili, ulkomaalaisten kustannuksella oli tietenkin hauska vitsailla. Kysyin, että silakkalaatikkoako minun pitäisi Itävaltalaisen uimataidottomille sukulaisille tarjota, tiedättekö te edes mitä silakkalaatikko on? Ei sentään. Olihan Frau Bergerin alkuperäisasukkaana tiedettävä, että pyhäinpäivänä Itävaltalaisen perheenjäsenille kelpasi yksi ainoa ruokalaji eikä sitä tarvinnut erikseen nimeltä mainita.“

Täydellinen paisti, Teos 2011

Pelko, aggressio, kipu, ilo

„Simon oli aina sanonut, että ei pidä heti hermostua, jos jotain tapahtui, koska siitä voi tulla sitten vielä isompi ongelma. Että kenen vika ja kenen vakuutukset. Maitoa Ilselle olisi pitänyt antaa, mutta kun ei se sitä halunnut. Ei maitoa, ei juustoa eikä tabletteja.

On olemassa sellainenkin täydentävä sääntö: Ensin on pelko. Sen alla on viha ja sen alla kipu. Vasta sen sisällä on rakkaus, jos niin pitkälle pääsee.

Näkee tämän: Arvaa mitä tästä tulee mieleen? sisko kysyi. Seistiin metsän reunalla, johon oli pitänyt mennä kävelylle, mutta nyt se olikin muuttunut rumaksi. Ehkä ei ollut satanut tarpeeksi. Tai oli ollut liian kylmä talvi, vaikea sanoa. Kaameaa se kuitenkin on. Kaikissa puissa kummallisen näköisiä pesiä. Sairaan näköistä. Kuin jotain kummallisia kasvaimia. Jostain oudosta elokuvasta, Alien-elokuvasta…

No?

Tulee mieleen, että kohta kommunismi loppuu, sano minun sanoneen. Viimeistään 20 vuoden päästä sitä ei enää ole olemassa.

Ja sitten? Mihin me olemme menneet? Löysimmekö paikkoja, joissa oli jotain kaunista? Kyllä me löysimme. Meren rannalta esimerkiksi. Usein niihin liittyi luonto.

Ja nyt? Missä me olemme nyt ja mitä meille on tapahtunut?

Keittiön pöydällä on lautanen, sen reunassa on rasvainen rantu Ilsen lihaliemestä. Banaaninkuori, sen sisällä on vielä puoli banaania, kokonaista ei ole pystynyt. Puolikaskin on jotain.

Mutta sitten supermarketissakin oli ollut tapahtuma, Bea se kutsuu näitä kaikkia tapahtumia tempauksiksi.

Tulisitteko tähän, rouva?
Miksi?
Saanko katsoa laukkuunne?
Hirveä häpeä. Ei siellä ollut mitään. En minä ole varas! Jos kengistä ottaa nauhat, ne saa rasvattua paremmin.

Jos lakanat mankeloi kosteina, niistä tulee sileämmät. Ostaako lotto vai tupakkaa? Ensin lotto, jos sillä saisi lisää rahaa. Ja sitten kuitenkin tupakkaakin, vaikka velaksi, jos ei muuten. Aikoo sen jälkeen mennä pesulaan. Pesulantäti on riuska. Ottaa ihan helposti tällaisen kalmankalpean paperihavinaisen luuviulun yhdellä huitaisulla pienelle tuolille istumaan. Nostaa tikkujalat jakkaralle, avaa takin ja ottaa myssyn pois ihminen höyryää.

Ei ihme, että teitä heikottaa, oletteko juonut tänään mitään? Teillä on liikaa vaatetta päällä. Tulee kuumuushalvaus.

Minulle tarjotaan teetä. Pesulassa on aina mukavaa. Vaikka mitään melkein ei ymmärrä siitä, mitä ihminen sanoo. Kysyn: Onko kaikilla joku jota rakastaa? Onko se jokin sääntö, johon voi uskoa ja tukeutua?

Kyllä kyllä kyllä, hän sanoo. Rakkaus on hyvä asia. Aina pitää rakastaa! Liebe Liebe. Ja.
Hänen lausuminaan sanat kuulostavat laululta, vieraskieliseltä laululta.
Ei kun toisin päin.
Liebe Liebe. Ja ja.
Hän osoittaa jotain kitsch-postikorttia, siinä on suloinen valkoinen koiranpentu, sen nimi voisi olla ”Viattomuus” tai ”Ilo”.

Hän näyttää sitten kuvaa lapsestaan. Minä rakastan minä rakastan, hän sanoo. Toistelee samoja lauseita. Hän sanoo: Pukeutukaa kevyemmin, aurinko paistaa, tulee kuuma, liian kuuma. Hän livertää, ah Kinder, Kinder! Pitelee sydäntään ja rintojaan, ah Kinder, Kinder.

Luottokorttini ei toimi. Pesulan täti antaa velaksi ja sanoo, ah Kinder, Kinder!“

Katedraali, Teos 2014

 

Kaksi kertaa unohtamisesta pyhäinpäivän kynnyksellä

Kaksi tekstiä arkistosta: Yhteiskuntapolitiikka-lehden kolumni vuoden takaa ja blogikirjoitus Voimassa 10 vuoden takaa. Arkiston selaaminen on sekin muistamista. Ja ehkä myös unohtamista. Kun haravoin mennyttä, huomaan vertailevani, mikä ajan saatossa on muuttunut ja mikä ei. Huomaan näkeväni asioita toisessa valossa. Millaista on tehdä tietoisia päätöksiä asioiden järjestyksestä eli valita, mille asioille ja tapahtumille annan tilaa vaikuttaa tänäkin päivänä siihen, mitä ajattelen ja teen? Millaista on valita itse. Tehdä omaa maailmankuvaa. Olla sillä tavoin myös laivan kapteeni, matkustuksen ohessa. Kuka meistä haluaa olla kapteeni? Millaista se on? Millaista on painautua laivan pohjalle ja toivoa parasta?

HYVÄ MUISTI, HUONO MUISTI

UNOHTAMISESTA

Tämä reaktiona uutiseen: Itävalta(kaan) ei osallistu.

Sanat, joilla ei-osallistuminen aivan kuin itsestään selvänä loogisena asiana perustellaan sisältävät harhaluulon, että rikkauden ja köyhyyden välissä ei olisi suhdetta.

Jos vähän katsotaan ajassa taakse päin, aloitetaan siis jostain tutkimusmatkailijoiden ajoista, voi pikemminkin sanoa näin päin: Ei voi olla niin, että kuka tahansa, tai mikä tahansa maa, voi ilmaston tai köyhyyden tai paljaan seikkailunhalun takia vain mennä toiseen maahan, hakea sieltä mitä mielii, ajaa siellä siihen asti asuneet ihmiset pois tai ahdinkoon ja sitten itse rikastuttuaan, kun toisista on tullut köyhiä, panna omat rajat kiinni ja olla sitä mieltä, että mitään vastuuta ei ole. Ei voi olla välittämättä ja vain iloita omasta menestyksestään. Silloin meillä olisi edessämme kehitys, jota kukaan ei voisi ennakoida.

Ei voi olla näin. Jokainen lapsi tietää tämän. Niin lapsille meillä opetetaan. Alusta asti. Opetetaan reiluutta ja kasvamista näkemyksellisyyteen. Hyvän jakamista. Tiedon jakamista. Sitä, ettei yksin pärjää.

Ja silti niin on tehty. Ja tehdään. Meillä. Ei „naapurissa“. Ei „jossain muualla“. Vaan „täällä“. „Tässä“.

Missä vaiheessa omista opetuksista luovutaan? Mitä tapahtuu, että niihin ei enää uskotakaan? Milloin? Lapsuudessa? Vasta aikuisuudessa? Mitä pitää tapahtua, että muutetaan laivan kurssia? Minkä seurauksena vastaus toisen ahdinkoon on: „Mene pois“? Minkä seurauksena vastaukseksi omassa ahdingossa valikoituu väkivalta?

Tällaiset ovat kiinnostavia kysymyksiä, ne kuuluvat sellaisten kysymysten ryhmään, joiden kautta yhteiselon pulmakohtiin voi alkaa hahmottua rauhallista ja asiallista haltuunottoa. Olen täysin vakuuttunut, että on aivan mahdollista jakaa varallisuus reilusti maailmassa ilman kaaosta. Ei tarvita uhkakuvia ja taistelun sanastoa tähän.

Jostain / jossain on aloitettava, mutta

vain siksi, että ihminen on olento, joka elää ja ymmärtää maailmaa ajassa ja paikassa. Hän asuu kehossaan. Siksi hän rakentaa kulttuuripiirejä (joista pienin yksikkö ehkä on perhe?), kutsuu itseään ehkä suomalaiseksi tai eurooppalaiseksi, kokee identiteettikriisejä, ei pidä identiteettikriiseistä, pystyttää rajoja ja kaataa niitä, sen seurauksena puhuu kulttuurisesta omimisesta jne. Toisin sanoen, koettelee rajoja. Uhmaa ja pelkää niitä. Ei siinä sen kummempaa.

Siten jokainen romaanini ja kaikki muukin, mitä kirjoitan, on tarkoitettu kuvaamaan ihmistä. Ei suomalaista tai itävaltalaista tai ketään muutakaan, vaan yleisesti olentoa nimeltä ihminen. Dramaturgia kirjoituksiini koostuu perustunteista, joita on neljä. Ja sitten kuitenkin tuo otsikko: jostain on aloitettava. Siksi romaani tapahtuu jossain tietyssä paikassa ja ajassa. Ensin. Rakenne kirjoituksiini valikoituu jostain kaikkien kokemasta arkea rajaavasta mahdollisimman tavallisesta asiasta kuten yksi päivä jossain paikassa. Esim. jokin perhejuhla jonkun kotona. Kertojan asenne on se näkökulma, josta ihmisille yhteisiä kokemuksia tai tilanteita katsotaan. Se toisin sanoen kuvaa minän jotain yhtä tiettyä mahdollista tapaa katsoa maailmaa ja itseään siinä. Ensin seistään jossain (joka paikka ja aika on tarkasti valittu kutakin tekstiä parhaiten palvelevaksi). Tarkoitus on sitten kussakin teoksessa sekä perustella, kuvata että sitä kautta ylittää nuo rajat. Se voi riittää motivaatioksi työskennellä teoksen parissa vaikka kolmekin vuotta.

Romaanitrilogiani jokaisen osan minäkertoja edustaa erilaista minän positiota. Kolme osaa yhdessä täydentävät ns. Joharin ikkunan. Toki ne kaikki ovat Wieniin sijoittuvia yhdenpäivän perheromaaneja. Myös. Tuo kerrontatekninen valinta kuitenkin vasta on se seikka, joka sitoo ne trilogiaksi.

Kolmannessa romaanissani LAPSET näkökulma on leimallisesti kaikkia ihmisiä yhdistävä. Siinä toistuu ihan konkreettisesti lauseet: me kaikki tiedämme ja kukaan meistä ei tiedä. Kaikki ihmiset asettuvat yhteiseen asemaan. Halusivat tai eivät.

Tässä artikkelissa pohditaan samankaltaisia asioita mitä tulee tekstien lukutapoihin. Aiheena ovat Elfriede Jelinekin näytelmät, joista kirjoitetaan  siltä kannalta, mitä niillä voisi olla antaa juuri tuon, ns. yleispätevyyden, kannalta. Ettei tyydyttäisi vain puhumaan siitä, mitä ikään kuin jossain muualla on. Vaan puhuttaisiin siitä, mitä meillä / meille tapahtuu. Juuri näin. Ihminen on ihminen.

Rajojen pystyttäminen ei voi estää sitä tosiasiaa, että ihmisessä itsessään on asioita, joiden kanssa hänen on vaikea elää. Mutta rajojen pystyttämisen halussa tai niiden perään kysymisessä näkyy siinäkin jotain oleellista tavoista, miten ihminen yrittää selviytyä maailmassa, joka ilman rajoja ja rakenteita on kaaos ja jossa kumminkin pitää tehdä päätöksiä eli pystyttää rajoja, sanoa joskus „ei“ ja joskus „kyllä“ ja joskus „ehkä“.

Ei kannattaisi niin paljon päivitellä, miten hirveää rajojen pystyttämisen halu on. Kannattaisi pyrkiä ymmärtämään ja olemaan kiinnostunut. Kysyä miksi niin halutaan tehdä? Mennä siis vähän syvemmälle siihen, millaisia olentoja me ihmiset olemme. Uteliaisuus ja ymmärtäminen eivät ole sama asia kuin hyväksyminen. Mutta ne ovat vastakohta rajojen pystyttämiselle. Enemmän kuin rajojen pystyttämisen päivittely sitä on.

Päinvastoin. Rajojen pystyttämisen päivittely on rajojen pystyttämistä.

Kannattaisi myös verrata, millainen tunne tulee siitä, kun päivittelee ja toisaalta siitä, kun pyrkii ymmärtämään tai olemaan utelias. Milloin on helpompi hengittää? Milloin nousee verenpaine ja alkaa pelottaa? Milloin voi huokaista helpotuksesta, kun saa sanoa: selvä, ihmisen huoli ihmisestä on tarpeellinen. Huoli universumista ei.

Takaisin otsikkoon: jostain on aloitettava, jotta tietää, mistä matka alkaa. Lippua ei voi ostaa vain „Pariisiin“. Pitää tietää, miltä asemalta juna lähtee.

Siksi omassa jutussani Jelinekistä, Voimassa vuodelta 2011, kuvaan Jelinekin asemaa Itävallassa ensin. Ja sitten siirryn kirjoittamaan tällaisia kiteytyksiä:

„Mutta piikkinä Itävallan tai minkä muun tahansa Vallan lihassa, Jelinek osuu väistämättä oikeaan siinä, mitä on ryhtynyt kuvaamaan: Ihminen on tehnyt lajinsa edustajista yhteensopivan parin: yksi on vessanpönttö ja toinen tyhjentää itsensä sinne. Siinä sivussa tuhotaan luonto.“

„Jelinek iskee suoraan ihmisen itsensä alentamisen mekanismiin, joka pyörii hillittömän ja tyydyttämättömän halun ja himon ja kuoleman kieltämisen ympärillä.“

Aikaa kestävä kirjallisuus kertoo siitä, mikä ei muutu. Vaan johon suhtautuminen voi muuttua. Tai joka muuttuu huomaamatta, vain siksi, että sen olemassaolo huomataan tietoisuuden, sanallistamisen, kielen tasolla. Kun voidaan tuoda jotain käsitettäväksi. Kun salaisuus paljastuukin. Toisin sanoen: kun jotain on saatu käsille, siihen voidaan puuttua. Sitä voidaan muovata. Tai se  ihan itsestään ehkä muuttuu, kvanttifysiikan periaatteiden mukaan. Kuka tietää?

Postaan tänne muitakin juttujani Jelinekistä seuraavina päivinä.

Christine Nöstlinger 1936 – 2018

Christine Nöstlinger, hieno lastenkirjailija, oli syntynyt lokakuussa 1936. Haastattelin häntä parikin kertaa Wienissä, ensimmäisen kerran 70-vuotispäivän kunniaksi 2006. Haastattelu löytyy täältä.

Kun tulin Wieniin 1999, sain ystävältä lahjaksi Nöstlingerin kirjan Vom weißen Elephanten und den roten Luftballons (suom. Valkoisesta elefantista ja punaisista ilmapalloista). Haastattelujen tekemisen yhteydessä luin ison määrän hänen muita teoksiaan ja ihastuin syvästi. Vaikka Nöstlinger sanoi jossain vaiheessa, ettei hän enää kirjoita, koska ei tunne enää nykyisten lasten maailmaa, minusta tuntuu, että juuri hänen ajattomat teoksensa osoittavat: ihan sama mitkä koneet tai vempeleet tai rakenteet yhteiskuntaa kulloinkin luonnehtivat, ihmisen perustunteet ja tarpeet pysyvät. Niiden kanssa elämään opettelu ei vanhene.